Vetoomus SRK:n vuosikokousedustajille:

Toivon ja rukoilen, että te SRK:n vuosikokousedustajina puhuisitte kaikella taidollanne seuraavien asioiden puolesta, ja että jaksaisitte kaikin mahdollisin tavoin tukea niitä sisaria ja veljiä, jotka näitä asioita vuosikokouksessa ja sen ulkopuolella ajavat:

että SRK:n toiminnassa kirkkaimpana näkyisi Jumalan kunnia ja lähimmäisen rakkaus,

että SRK asettuisi aina ja kaikkialla sorretun puolelle, eikä puolustaisi sortajia,

että SRK ja sen edustajat eivät etsisi omaa etuaan,

että SRK ei iloitsisi vääryydestä vaan iloitsisi totuuden voittaessa,

että SRK ei asettuisi puolustamaan keskuudessaan suuressa arvossa pidettyjäkään väärintekijöitä ja sortajia niiden vähäisimpien kustannuksella, sillä eihän Jumalakaan tee eroa ihmisten välillä,

että SRK:n piirissä totuus, Jumalan kunnia, ja rakkaus sitä vähäisintäkin lähimmäistä kohtaan menisi aina yhteisön ja sen edustajien maineen edelle.

Miksi tämä kaikki on niin tärkeää?

Jumala sanoo, että lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (gal 5:14).

Ja toisaalla Jumala sanoo, että kaikki on turhaa, jos tämä tärkein katoaa:

"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.

Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.

Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi."

Toivon ja rukoilen, että jokainen kantaisi kortensa kekoon, ettei SRK suorasti eikä epäsuorasti vaatisi ketään poikkeamaan lähimmäisen rakkaudesta tai vaikenemaan vääryyksistä mistään syystä: Ei kuuliaisuudesta seurakunnalle, eikä yhteisen rakkauden tai omakohtaisen uskon varjelemisen varjolla. Tästä Luther on todennut viisaasti, että kirottu olkoon sellainen yhteinen rakkaus, jonka tähden on pantava Jumalan sana vaaralle alttiiksi.

Tiedän, ettei näiden asioiden puolesta toimiminen ole aina helppoa. En halua teitäkään kuormittaa vaatimuksilla, vaan antaa rohkaisua avaamaan suun ja nostamaan käden hyvän puolesta ja pahaa vastaan aina ja kaikkialla.


Yksi ihan tavallinen uskovainen

Blogissa epähuomiossa olleen asetuksen vuoksi kirjoituksia ei ole päässyt anonyymisti kommentoimaan. Muutin asetuksia, joten nyt myös rekisteröimätön viestittäminen on mahdollista.

Laitimmaisen tuntoinen

Lestadiolainen ehkäisykielto - erään äidin matka lain alta armon alle

Kasvoin isossa perheessä. Lapsuudenkokemukset ovat pääasiassa positiiviset – koin ison perheen rikkaudeksi, enkä joutunut kuormitetuksi suurella määrällä kotitöitä vanhempien opiskeluun
kannustavan ilmapiirin vuoksi. En muista äitini valittaneen, äiti oli nöyrä ja hurskas ja otti vastaan elämän sellaisena kuin se oli. Tosin vasta myöhemmin äitinikin pystyi jäsentämään ajatuksiaan ja
vanhemmuuden kokemuksiaan oikeisiin mittasuhteisiin.


Myönteisten lapsuudenkokemusten myötä halusin jonakin päivänä olla sellainen rakastava äiti, joka ottaisi kaikki annettavat lapset vastaan, joka rakastaisi heitä kaikkia, ja joka auttaisi lapsia kunnioittamaan toisiaan. Se tuntui niin jalolta ajatukselta, että sitä halusin, vaikka toki ammattiin kouluttautuminen ja työssä toimiminenkin oli minulle itsestään selvää.


Nuorena aikuisena minua loukkasi ajatus ehkäisystä. Miten joku saattoi olla haluamatta paljon lapsia? Herrahan tietää jokaisen jaksamisen - eikö se ole valtavan itsekästä, laskelmoida lasten määrää? Jumala on elämän ja kuoleman Herra, hän tietää minkä verran lapsia kullekin perheelle kuuluu. Yksinkertaista, kaunista.


Läheisteni perheellistyessä kuulin ensimmäisiä kertoja äidin väsymisen tunteesta. En osannut hyväksyä sitä, koska lähestyin asiaa omien positiivisten lapsuudenkokemusteni kautta. Läheiseni pitäisi vain ryhdistäytyä ja olla ahkerampi sekä vaatia puolisoltaan vähemmän - ajattelin että hän kyllä pystyisi jos haluaisi. Läheiseni valitti perheenäidin osaan liittyvää väsymystä – mutta minä en osannut tulkita väsymystä oikein eikä läheiseni väsymyksen tunne estänyt perheellistymisen eikä suurperheen haaveilua lainkaan. Niin vahvasti elin myönteisessä lapsuudenkokemuksessani sekä uskonnollisen taustayhteisön ajatusmaailmassa jossa Herra antaa myös terveyden ja jaksamisen.


Vihdoin perheellistyin. Sain ensimmäisen lapseni, ja rauhanyhdistyksen imetyshuoneella yhteenkuuluvuuden tunne yhteisööni tuntui voimakkaammalta kuin koskaan.


Ensimmäinen lapseni oli helppo. En tiennyt väsymisestä tai parisuhdeongelmista. Oli helppo luottaa Jumalan johdatukseen, olinhan saanut mitä halusin. Nuorena perheenä ryhdyimme oitis toteuttamaan tavoitteita, joiden puitteissa saisimme kasvavaa perhettäkin huollettua, muun muassa rakentamista työn ohessa sekä aikaista työhön paluuta äitiysvapaalta työhönpaluun ollessa vielä mahdollista.


Saimme lisää lapsia. Runsaiden arkisten tavoitteiden lisäksi elämäämme varjostivat lasten sairaudet ja koliikki, levon puute, alituinen kiire ja kodin sotkuisuus. Lisäksi huomasin että koin kotona huonommuuden tunnetta sillä koin että vahvuuteni olivat aivan muualla kuin kotitöissä - kaipasin ajatukselleni sijaa, tarvitsin työtäni voidakseni hyvin. Masennuin, uuvuin. Hakeuduin terveydenhuollon piiriin. Julkisesta terveydenhuollosta sain luvan masennukselleni ja uupumukselleni; ne olivat yksinkertaisesti merkkejä siitä etteivät terveyttä ylläpitävät peruselementit olleet kunnossa – en saanut riittävästi lepoa, liikuntaa, omaa aikaa, parisuhdeaikaa, saatika sitten koko perheen yhteistä aikaa. Olin elämäni suhteuttamisesta kiitollinen julkiselle terveydenhuollolle enkä tarvinnut terapiaa sillä tiesin mistä masennukseni johtui. Mutta sisälläni soi kaksi ääntä: kuuntele itseäsi ja henkistä terveyttäsi sekä omia vahvuuksiasi, ja toisaalta – kuuntele seurakuntaa ja usko terveytesi Herran huomaan, nöyrry osaasi ja opi äitiyteen. Mutta millä voin
luottaa Herran huolenpitoon kun olin nyt masentunut ja raskauden jälkeisen masennuksen uusimisen todennäköisyys oli hyvin korkea?


Halusin tehdä parhaani saavuttaakseni tasapainon oman terveyden ja haaveeni sekä uskoni välillä. Yritin sopeutua tehtävääni ja lääkittynä uskoinkin parempaan huomiseen. Päätin myös alentaa omaa rimaani ottamalla ulkopuolista apua vastaan. Uskoin oman äidiksi kehitykseni olevan elämän mittainen prosessi, jossa nyt kävisin sitä alkutaipaleen vaikeutta läpi. Sain kun sainkin pidettyä itseäni juuri siinä rajamailla että ajattelin jaksavani. En halunnut uusia masennusta, halusin olla terve. Sen lisäksi halusin uskoa. Elin toiveikaista vaihetta ehkäisykiellon läpikäymisen prosessissa.


Osana terveyden ylläpitämistä halusin ylittää hiljaisuuden raja-aitoja, etsiä aktiivisesti keinoja joilla jaksaisin. Uskoin, että paitsi omalla ajattelulla, myös vertaistukea hakemalla voisin löytää kokeneemmilta niitä eväitä joilla selviäisin kasvavan perheen kanssa.


Keskusteluissa tuli kuitenkin ilmi, että myös useat ystäväni olivat väsyneitä ja mahdollisesti myös lääkittyjä. Osa otti seuraavankin raskauden vastaan lääkityksen voimin. Osa oli jättänyt yhteisön. Oli myös surullisia lopputulemia avioliitoille. Oli sentään joitakin onnellisiakin. Vertaistukea löytyi – mutta ei sellaisia ratkaisuja joilla tietäisin jaksavani. Samassa väsymyksen tilassa olivat niin
koulutetut äidit jotka loivat uraa kuin ne, jotka omistautuivat täysin perheilleen eivätkä pitäneet itsellään perheen ulkopuolisia tavoitteita lainkaan. Ulkopuolinen apukin oli ollut hyvin vaihtelevasti toimivaa, konkreettiseen kodinhoitotyöhön ei aina saatu sitä apua mitä kasvavassa ja muutenkin työntäyteisessä elämässä akuutisti tarvittiin. Miten me jaksamme aina vain kasvavan työtaakan
ympäröimänä? Oliko lääkityskierre se tapa – eikö se ollut tarkoitettu eheyttämään jonka jälkeen voisi jatkaa ennallaan, ei jatkuvaan olotilan kohentamiseen? Oliko tämä todella Jumalan mielen mukaista?


Keskustelimme henkisten ongelmien lisäksi fyysisistä tuntemisista. Usein toistuvissa raskauksissa tuli esimerkiksi nivelongelmia kuten löysää selkää issiasvaivoineen, löysää polvea jolla ei voitukaan juosta. Lisäksi oli muita fyysisiä ongelmia, joita olisi pitänyt voida hoitaa. Viisauden hampaan poistot, suonikohjut sekä muut leikkaukset – ne piti suorittaa mahdollisimman pian lapsen syntymän jälkeen jotta voisi mahdollisimman pian varautua seuraavaan. Pitkäaikaisempaa hoitoa vaativat ja kosmeettiset ongelmat olivat vaakalaudalla – ne vaikeuttivat jo ajatusta epäitsekkäästä Herran tahdon toteuttamisesta. Kaikkien muiden tavoitteiden lisäksi nämäkin toimenpiteet piti siis
laskelmoida mahdollisten synnytysten mukaan. Ei ollut sitä auvoisaa vauva-aikaa, jolloin saa tuoksutella uutta tulokasta ja jättää kaikki muu tuonnemmas. Ei saanut myöskään olla se kaunis nainen joka saisi rauhan huoltaa itseään.


Opin pelkäämään raskauksia, mikä oli luonnollisesti omiaan vaikeuttamaan parisuhdetta. Oma suhtautumiseni lapsiin muuttui ristiriitaiseksi – ei siksi ettenkö olisi rakastanut heitä, vaan siksi
etten saanut rakastaa pelkästään heitä vaan minun piti peilata heidän kautta jaksamis- ja äidinrakkaus- suunnitelmaa myös mahdollisille tuleville lapsille. Heidän vuoksi minun pitäisi ennen pitkää luovuttaa työni ja luovuuteni, eikä omaa tai parisuhdeaikaa tulisi olemaan yhtään enempää. Kärsin näistä negatiivisista tunteista sillä halusin kuitenkin olla läsnä lapsilleni silloin kun he ovat pieniä. Lisäksi pelkäsin oman masentuneisuuden ja ristiriitaisuuden vaikuttavan lapsiin – ja liekö sillä ollutkin vaikutusta heikoimpana kautenamme syntyneeseen lapseemme joka on selvästi vaativin ja äitiriippuvaisin lapsistamme. Pohjimmiltaan olikin siis vain kyse siitä, etten halunnut enempää lapsia. Tiesin sen kyllä.

Koin sen mitä pyysin saada olla kokematta: masennuksen uusimisen. Se johti toiveikkuuden vaiheeni päättymiseen, enkä enää voinut uskoa lestadiolaiseen opetukseen ehkäisykiellosta. Käytyäni useamman vuoden kamppailua jaksamisesta ja raskaudenpelosta ja havaittuani masennuksen uusimisen olevan totta minun vauva-ajoilleni, huomasin etten voi lestadiolaiseen ehkäisykieltoon uskomalla toteuttaa uskoni tärkeintä käskyä, rakkauden kaksoiskäskyä. En voinut rakastaa sekä lähimmäisiäni niin kuin itseäni – minusta tuntui etten voi rakastaa oikein ketään. Olin heikko uskossani, olin hyvin syntinen niine tunteineni joita en henkisen pahoinvoinnin vuoksi millään pystynyt kontrolloimaan. Minussa ei näkyneet hengen hedelmät, joita olivat ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä” (Gal 5:22-23). Minulle tämä ei ollut oikein, omaatuntoani soimasi. Minusta alkoi tuntua, että saan lapsia lähinnä siksi että voisin kulkea uskovaisen nimellä, pitääkseni kulisseja yllä. Mutta millä pidän lapseni eheinä ja millä he haluavat pysyä uskomassa jos näkevät äidin kärsivän ja riitelevän alituisesti? Uskon piti luterilaisuuden mukaan tulla yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen kautta – oliko maksimaalinen lisääntyminen todella osa sitä?  Terveysongelmien myötä maksimaalisesta lisääntymisestä oli tullut minulle laki, autuuden ehto, lisä luterilaiseen armosta uskomiseen.


Olin ajautunut kriisiin lestadiolaisen opetuksen kanssa. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: käydä läpi ehkäisykiellon opetuksen perusteet, tai jättää uskominen kokonaan. Valitsin opetuksen perusteiden tutkimisen.

Perehdyin kaikkiin ehkäisykiellon ylläpitämiseen liittyviin Raamatunkohtiin. Perehdyin luterilaiseen seurakuntaoppiin sekä siihen, miten Lutheria oli perusteltu ehkäisykiellon puoltajana. Perehdyin ehkäisyyn liittyvään yhteiskunnalliseen historiaan. Kävin läpi Päivämies-lehdessä sekä muissa vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvissä julkaisuissa käytyihin ehkäisykeskusteluihin eri vuosikymmeninä.


Luterilainen seurakuntaoppi avasi minulle tien ehkäisykiellosta luopumiseen. Seurakunnalla ei ole oikeus lisätä evankeliumiin mitään ihmisen pelastumiseksi. Tämän ymmärtäminen oli mieleenpainuvin käännekohta uskonelämässäni, jossa suuntana oli nyt ihmisen muodostaman lain sijaan Jumalan armo. Raamatunkohtia läpi käydessäni mikään niistä ei antanut pohjaa ehkäisykiellolle. Useita niistä oli käytetty asiayhteyksistä irrotettuina. Päällimmäiseksi kenties oli
jäänyt ajatus Jumalasta elämän ja kuoleman Herrana – joka saisi toki siinä tehtävässä pysyä kolminaisuusopin jatkuvan luomistyön valossa, jossa käsittämäni mukaan ihmisen luomistyö alkaa munasolun ja siittiön hedelmöitymisestä. Lestadiolainen ehkäisykielto perustui minusta lähinnä terveyden hengellistämiseen ajatuksella ”Jumala ei anna enempää kuin jaksamme kantaa” sekä ”päivä kerrallaan”. Nämä ajatukset vaativat minulta yli-ihmillisiä taitoja ja olivat uhkia terveydelle sillä sen keskeisten osa-alueiden ylläpitämisen vastuuta siirrettiin näillä lauseilla itseltä Taivaan Isälle. Lisäksi ehkäisykiellon opetuksessa oli sekoitus kristillisen kirkon 1900-luvun alkuun saakka yltänyttä traditionaalista käsitystä jolla näennäisesti raamatullinen ehkäisykiellon perustelu
saatiin liitettyä ajatukseen Jumalan sanan muuttumattomuudesta. Opetuksessa oli lisäksi aika-ajoin pre-eksistenssiin viittaavaa ajatusta Jumalan ennalta tietämyksestä luomistyössään, joka kristinuskossa oli hylätty harhaoppina lopullisesti jo 500-luvulla jKr. Lutherin kirjoituksista oli myös poimittu osia, joiden asiayhteyksiä, Lutherin henkilötaustaa, ja senaikaista yhteiskuntaa sekä ehkäisyn yhteiskunnallista historiaa tarkastellessa en voinut pitää pätevinä perusteluina.


Lestadiolaiset neuvot tilanteessa selviämiseen olivat moninaiset, enkä niistä yhtäkään voinut hyväksyä. Muiden uskovaisten puoleen kääntymisen koin uhaksi ihmisen perusoikeuksiin kuuluvalle yksityisyydensuojalle. Terveydenhuollon puoleen kääntymisessä en nähnyt mitään kantavaa voimaa jos voidaan hoitaa vain oireita eikä syytä josta oireet tulevat. Ääritilanteissa ehkäisyn hyväksymisen terveydenhuollon suosittelemana koin painottuvan fyysisiin ongelmiin, vaikka henkiset, usein ulospäin vaietut ongelmat tuntuivat olevan huomattavasti yleisempiä ja kriittisempiä perheen hyvinvoinnin kannalta. Päivämies-lehdessä käytettiin tilanteen yksinkertaistamista tuomalla selviytymistarinoita sekä leimaamalla ehkäisyä käyttävät itsekkäiksi, mikä loukkasi minua syvästi. En pystynyt niihin yhtymään, sillä minun tilanteessanikin oli täysin kyse omasta sekä perheeni eheydestä.


Useamman vuoden prosessini johti siihen, että valitsin lain suurimman käskyn, Jumalan, lähimmäiseni ja itseni rakastamisen. Lestadiolaisesta seurakuntaopista sekä ehkäisykiellosta sen sijaan luovuin. Nyt koen aitoa iloa uskostani, sellaista jota en voinut kokea jouduttuani ehkäisykiellon vuoksi lestadiolaisen opetuksen kanssa ristiriitaan. Usko kantaa minua elämässäni, se pitää minut vapaana armolapsena ja saa ajattelemaan että Jumalan valtakunta todella on ”rauhaa, rakkautta ja iloa Pyhässä Hengessä”.


Ehkäisykiellosta sekä lestadiolaisesta seurakuntaopista luopumisen myötä olen saanut aloittaa psykofyysisen palautumisen ja eheytymisen pitkän taipaleen. Kykenen välittämään aidosti näistä jo luoduista lapsistani, sillä saan jatkossa keskittyä heihin ilman pelkoa itseni jatkuvasta ylittämisestä. Saan olla itseni äitinä, naisena, omana persoonanani, mieheni puolisona. Uskallan elää elämääni uskovaisena kristittynä ja olla kaikesta läpi käymästäni kiitollinen.

Uupuneelle ja epäonnistuneelle äidille!

Koetko, että olet epäonnistunut - äitinä, vaimona, ihmisenä ja uskovaisena? Eikö sinulla riittänyt voimia tulla suurperheen äidiksi? Alkoivatko voimat olla vähissä jo esikoisen kohdalla, ja toisen lapsen syntyessä et jaksanut enää edes sängystä nousta? Kasvoiko pyykkivuori, ja heti viereen kakkavaippojen kasa? Oliko kotona kaikki rempallaan, niin että huusholli huusi kadulle asti: "Täällä asuu väsynyt äiti!"

Puhumattakaan kaikesta muusta: Et ikinä väitellyt tohtoriksi. Et edes maisteriksi kelvannut. Ei. Vuosia yritit ylioppilaaksi aikuislukion iltakursseilla, mutta ei siitäkään mitään valmista tullut. Sukulaisten kysymykset lakkiaisista saivat sinut yhtä aikaa raivon ja ahdistuksen valtaan.

Nyt et jaksa astua ulos ovesta ja kohdata maailman vaatimuksia, kun kotonakin vaatimusta on liiaksi asti, puhumattakaan että lähtisit maailmaa parantamaan kaiken maailman valtuustoihin, neuvostoihin ja lautakuntiin. Naisten lehdet eivät sinusta kiinnostu, yhtä vähän kun sinä kiinnostut niiden supersankaritarinoista, jotka saavat sappinesteen nousemaan uupuneen äidin suuhun. Kunniamitaleista ja presidentin kunnianosoituksista on turha haaveilla. Peilistä tuijottaa sen näköinen väsynyt punasilmäinen reppana että ovimiehet varmaan toimittaisivat pressanlinnan ovelta putkaan.

Haluat rakastaa lapsiasi ja puolisoasi, mutta siihenkään ei ole voimaa. Sydämesi meinaa hajota, kun näet heidänkin kärsivän surkeudestasi. Silti ainoat äänet, joita saat heille sanottua, ovat kimeät tiuskaisut ja karjutut kiroukset. Ainoa mikä sinut ajaa tekemään yhtään mitään, on huostaanoton pelko. Yrität hypätä pois suosta mutta joka hypyllä putoat vielä syvemmälle.

Olet niin uupunut että et edes jaksa huutaa apua. Toivot, että jos Jumalalle saisi antaa yhden toiveen, se olisi: "Ota minut jo pois". Mutta et jaksa enää rukoilla. Miksi rukoilla Jumalaa, joka ei tähän päivään mennessäkään ole auttanut? Onko häntä edes olemassa? Ja jos onkin, niin auttaako hän näin surkeita, eihän tässä jaksa alkuunkaan täyttää hänen vaatimuksiaan. Ja niitä vaatimuksia kuuluu olevan paljon: lasten kasvattaminen, lisääntyminen aina neljänteenkymmenenteenseitsemänteen ikävuoteen saakka, ja vielä viimeisenä naulana arkkuun kaikkien maailman lähimmäisten rakastaminen itsensä lailla. 

Hyvä Jumala? Katin kontit. Hullu ja sadistinen tyranni ja tuomarihan se on. Ja nyt pitäisi vielä siltä huutaa apua. Rukoilla kiduttajaa. Eikä kelvata siltikään.

Älä huoli, vaan ole turvassa. Juuri siksi Jumala antoi Kristuksen kuolla, että sinut armahdetaan. Kristus teki kaiken, siksi Jumala ei enää katso sinun tekojasi vaan Kristuksen tekoja. Sinä kelpaat, mitä ikinä teetkin, tai olet tekemättä. Jumalalle olet täydellinen uskovainen. Jumala rakastaa sinua ilman ainuttakaan ehtoa! Oikeasti!

Perheesikin rakastaa sinua, maailman parasta äitiä. Toisin kuin vaativa maailma, he näkevät väsymyksestä punoittavien silmiesi taakse, he näkevät että rakastat heitä, että kaikesta huolimatta olet ainakin antanut kaikkesi.

Tärkeintä ei ole usko, vaan halu uskoa. Tärkeintä ei ole jaksaako kantaa toisen kuormia, vaan haluaako kantaa. Olet päiväsi ansainnut: Hyvää äitienpäivää!

Rakkain terveisin,

nuori vanhoillislestadiolainen perheenisä.