Usko pelastaa

Miten lestadiolaisuudessa keskeinen synninpäästö "Jeesuksen nimessä ja

veressä" sopii yhteen luterilaisen opetuksen kanssa siitä, että ihminen

pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden?

Lestadiolaisuudessa hyväksytään yleisesti tämä luterilainen opetus, että

ihminen pelastuu yksin uskosta, mutta kuitenkin moni ajattelee, että synnit

saadaan anteeksi, kun joku lestadiolainen uskovainen saarnaa ne anteeksi

niitä anteeksi pyytävälle ihmiselle sanoen "Jeesuksen nimessä ja veressä on

kaikki synnit anteeksi". Näin ajateltuna päädytäänkin siihen, että pelkkä usko

ei riitä, vaan synnit pitää vielä erikseen saada tasaisin väliajoin anteeksi

toisen uskovaisen kautta.

Tästä syntyy ristiriita: joko ihminen pelastuu yksin uskosta tai sitten lisäksi

tarvitaan erillinen synninpäästö. Molemmat väitteet eivät voi olla tosia. Tämän

ristiriidan syy on se, että synninpäästön sanat on käsitetty väärin. Raamattu

sanoo useassa kohdin, että ihminen pelastuu uskomalla Kristukseen.

Uskovan syntejä ei lasketa hänen syykseen, vaan Kristus on

kristinkuolemallaan sovittanut kaikkien häneen uskovien kaikki synnit.

Uskovan ihmisen synnit ovat siis aina anteeksi, myös ilman toisen uskovaisen

ääneen lukemia sanoja. Pelastumiseen ja syntien anteeksi saamiseen riittää

pelkkä usko Kristukseen. Jeesus itsekin sanoo: "Minä olen ylösnousemus ja

elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka

elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" Siksi on kaikki syy

uskoa, että ihminen pelastuu yksin uskosta, kuten Luther opetti.

Mitä virkaa sitten on noilla lohduttavilla sanoilla "Jeesuksen nimessä ja

veressä on kaikki synnit anteeksi"? Monet ihmiset saavat lohtua näistä

sanoista ja tuntevat itsensä uudestisyntyneeksi aina ne kuullessaan. Eiväthän

ne voi olla merkityksettömiä? Eivät tietenkään. Nämä sanat lohduttavat ja

vahvistavat; vakuuttavat epäilysten keskellä olevalle uskovaiselle, että hänen

syntinsä todellakin ovat anteeksi: "Sinun syntisi on todellakin annettu anteeksi

Jeesuksen nimessä ja veressä", eli sinun syntisi ovat nyt ja aina anteeksi

Jeesuksen kristinkuoleman kautta.

Eli oikeastaan sanat ovat "pelkästään" hyvä sanoma Kristuksesta,

evankeliumi. Sitä nimitystä tuosta sananparresta usein lestadiolaisuudessa

käytetäänkin. Sanotaan, että joku saarnaa toiselle evankeliumia. Sitä se

onkin: evankeliumia, ilosanomaa Kristuksesta, ei enempää eikä vähempää.

Sitä on aina tasaisin väliajoin hyvä kuulla, että muistamme että me kaikki

suurimmatkin syntiset olemme pelastuksesta osalliset, emme omien

tekemisten vuoksi, vaan Kristuksen tekemisten ja Jumalan suunnattoman

armon vuoksi.

Jeesuskin lohdutti halvaantunutta poikaa samantapaisilla sanoilla sanoen

"Ole rohkealla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi." Kuitenkin

Jeesuskin sanoi, että usko pelastaa, ei mikään synninpäästömantra. Hän

sanoi parantamilleen ihmisille usein: "Uskosi on sinut parantanut" tai "Uskosi

on sinut pelastanut".

Siksi jokainen uskova voi luottaa, että usko riittää, eikä uskon lisäksi tarvita

mitään muuta. Jeesus pelastaa jokaisen häneen uskovan. Niin kuin ristin

ryövärin, joka oli jo tyytynyt huonoon kohtaloonsa, ja sanoi "Mehän olemme

ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä

mies ei ole tehnyt mitään pahaa."

Hän ei enää edes uskaltanut toivoa pelastusta, koska hän katsoi omiin

tekoihinsa. Hän toivoi, että Jeesus edes muistaisi häntä kirkkaudessa, josta

hän itse jäisi osattomaksi, ja huokasi: "Jeesus, muista minua, kun tulet

valtakuntaasi."Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani

paratiisissa."

Hänen uskonsa pelasti hänet. Niin meidätkin.

"saarnaaja"

Kuulin USA:ssa asuvalta ystävältäni järkyttävän uutisen: siellä 

asuvaa vanhoillislestadiolaista perheenäitiä epäillään vauvansa 

surmaamisesta, koska hänellä omien sanojensa mukaan "oli jo 

liian monta".

Toivottavasti vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen ulkopuolella 

ymmärretään, että tämä surullinen tapaus on yksittäistapaus, ja 

että suurin osa liikkeeseen kuuluvista vanhemmista hoitaa 

perhettään hyvin, ja että suurin osa liikkeeseen kuuluvista lapsista 

saa hyvät eväät elämälleen.


Toivottavasti teveydenhuollossa tutkitaan, onko kyseisen 

mieleltään sairaan äidin hoito ollut asianmukaista, ja mitä voidaan 

tehdä, että tällainen tapaus olisi viimeinen laatuaan?


Toivottavasti amerikkalainen oikeus ymmärtäisi, että tällaiseen 

epätoivoiseen tekoon syyllistynyttä äitiä ei saa tuomita kuolemaan.


Toivottavasti vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ymmärretään, 

että tämä ei ole pelkästään yksittäistapaus, vaan taustalla on myös 

liikeessä vahvasti elävä opetus, että perheen kasvua ei tule 

rajoittaa, vaikka vanhempien voimat loppuisivat. En väitä, että 

liikkeessä kaikki ajattelisivat niin, mutta moni ajattelee. Ihmisten, 

läheisten ja uskonystävien on otettava vastuu, jos kuorma käy yli 

ihmisen sietokyvyn. Jos ihminen tuntee, että hän ei jaksa kasvavaa 

perhettä, kenenkään ei tulisi painostaa häntä vain 

kestämään, sietämään ja jaksamaan. Valitettavasti tällaista 

painostustakin esiintyy.


Toivottavasti kaikki käsittäisivät, että vaikka ihminen päätyisi 

rajoittamaan perheen kasvua, hän kelpaa yhä Jumalalle. Joka 

muuta väittää, ei ole ikinä ymmärtänyt mitä armo on.


Linkin takana uutinen tapahtumasta: 

http://blogs.phoenixnewtimes.com/valleyfever/2013/04/nina_koistinen_says_she_killed.php

Matti H

Näin armoneuvot syntyvät:

Eräässä peräpohjalaisessa kylässä oli muuan uskovainen Mies. Tai oikeastaan siellä oli uskovaisia miehiä, ja naisiakin, aivan pilvin pimein. Joskus menneinä vuosikymmeninä oli tässäkin kylässä nimittäin Jumalan valtakunta (registered trademark) lähestynyt ja parannusta oli tehty oikein sankoin joukoin.


No, joka tapauksessa, nimenomaan tällä yhdellä uskovaisella Miehellä oli mielen päällä asioita. Häntä kaiveli naapurin rouvan käytös. Se vaikutti jotenkin sopimattomalta, mutta hän ei oikein tiennyt mikä siinä olisi ollut niin sopimatonta. Mies mietti ja mietti, valvoi öitä ja oli ärtyinen päivisin.


Eräänä aamuna hän sitten hörppi aamukahviaan silmät kipeinä, kun taas tuo pahainen naapurin rouva tepasteli tällättynä Toyota Yarikseensa ja starttasi kohti kaupunkia. Silloin, yhtäkkiä Mies aivan kuin sai ilmoituksen jostain korkeuksista, yks kaks aivan kuin suomukset olisivat pudonneet Miehen silmistä, ja hän huomasi mikä naisessa mättää: Vyö! Tuollainen valkoinen nahkavyö, aivan kuin joillain tämän maailman rokkistaroilla, ei voinut olla sopiva uskovaisen asusteeksi.


Mies nousi pöydästä, kippasi aamukahvit lavuaariin, ja alkoi saamassaan valaistuksen tarmonpuuskassa toimia aikailematta. Aivan kuin taiteilijat, silloin on tartuttava toimeen kun inspiraatio iskee. Kaikki muu jääköön tuonnemmaksi.


Aivan ensimmäisenä Mies soitti Jumalan valtakunnan palvelujärjestön tiedotuslehden päätoimittajalle ja kertoi haluavansa kirjoittaa pääkirjoituksen sellaisen asian tiimoilta, kun "täällä peräpohjolan siionissa on alkanut tulla yhä yleisemmäksi, että uskovaiset mukautuvat tämän maailman menoon, käyttäytyvät kuin rokkistarat, vaikka kulkevatkin joukon mukana, ja nauttivat Jumalan valtakunnan eduista." Päätoimittaja kiitteli Miestä tarmokkuudesta ja kilpaa itsensä kanssa samalla sekä kauhisteli näitä ajan merkkejä että ylisti Miehen moraalia, kun uskalsi tarttua näin vaikeaan asiaan.


Päätoimittaja lupasi ilman muuta julkaista tällaisen pääkirjoituksen. Tässä varmasti auttoi, että tämä Mies oli Jumalan valtakunnan paikallisyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja. Eihän mies tätä paikkaa toki itse ollut halunnut, pikemminkin oli korostanut, että kovin kiusattuna, heikkona ja syntisenä hän sille paikalle nousee. Ja aivan pienimmän paikalta haluaa olla vahtimassa siionin puhtautta, ojentamalla Jumalan lapsia milloin mistäkin seikasta, ettei joukkoon vaan jää mätiä kaloja jotka turmelevat koko parven. Mutta tällä paikalla hän nyt kuitenkin oli, kun peräpohjolan Jumalan lasten etujoukko sitä vaati.


Samalla häntä ymmärrettiin yltäkylläisesti ja hänen heikkoutensa, esimerkiksi taipumus puhua jatkuvasti pahaa ja levitellä valheita sisarista ja veljistä, annettiin anteeksi, kuten katuvalle kuuluu antaa. Vaikka ei hän toki koskaan katunut, tai anteeksi niitä heikkouksia pyytänytkään, koska ei nähnyt siinä mitään pahaa, hyvän nimissähän hän kaikki moraalittomat tekonsa teki. Mutta siionin nokkamiehet ymmärsivät, että eihän sitä synnitöntä ihmistä olekaan ja äänestivät Miehen jatkokaudelle aina vain, sydäntä lämmittävän yksimielisyyden ja siionin yhteisen rakkauden vallitessa.


Pian pääkirjoitus oli valmis, ja viimeisessä lauseessa, aivan kuin sokerina pohjalla, todettiin että "Jumalan valtakunnassa on nähty, että valkoiset nahkavyöt eivät sovi uskovaisen asusteeksi. Emmehän halua olla kuin tämän maailman rokkistarat ja ostella kalliita vaatekappaleita sieltä missä pilkkaajat istuvat."


Meili lähti päätoimittajalle, saatesanoilla, joissa Mies valitteli kuinka hän aivan laitimmaisen tuntoisena ja itsekin heikkona piti kuitenkin tärkeänä tällaiseen asiaan kuitenkin puuttua sillä uskon rukouksella, että jospa edes yksi uskossaan hapuileva saisi tästä taas mannaa yhden päivän matkalle.


Päätoimittaja kuittasi kirjoituksen vastaanotetuksi ja kiitteli vielä kerran, lisäten että niinhän se Jumalan työtään tekee halvalta näyttävien ja aivan syntistenkin lastensa kautta. Mutta kuinka silti se, mitä Pyhä Henki puhuu surkeiden Jumalan valtakunnan työmiesten kautta, on täydellistä, oikeamielistä ja erehtymätöntä totuutta.


Mies luki vielä oman kirjoituksen useasti läpi, ja hykerteli tyytyväisenä, kyllä synti sentään pitää saarnata synniksi. Ja vaikka maailma muuttuu, niin usko ei muutu. Se on tärkeä muistaa, ettei jouduta uskonelämässä haaksirikkoon. Siitähän Raamattukin varoittaa.


Seuraavaksi Mies soitteli muutamille uskovaisille vakaille veljille ja kertoi kuinka naapurin rouva elää kuin syntinen nainen ja vielä käyttää asusteita, jotka eivät missään nimessä ole koskaan olleet uskovaisille sopivia. Vihjasi lisäksi, että kannattaa lukea tuleva tiedotuslehti, siinä aiotaan kuulemma ottaa juuri tämän kaltaisiin asioihin kantaa.


Pari veljistä sai tehtäväksi puhutella tätä syntistä rouvaa. He soittivat seuraavalla viikolla ja aivan nöyrästi alhaalta päin halusivat olla rouvaa puhuttelemassa, että eihän rouva halua seurakuntaa vastaan olla elintavoillaan ja vyövalinnoillaan nousemassa. Että vaikka olemme maailmasta, niin emme ole kuitenkaan maailmasta. Mutta turhaa oli puhuttelu. Rouva ei nähnyt vyössään mitään pahaa.


Pian asiaa puitiin seudun kaikissa uskovaisissa kodeissa. Oli muitakin eriseuraisia, jotka joko itse elivät vyösynnissä, tai ainakin hyväksyivät sellaisen riettauden. Niinpä järjestettiin Jumalan valtakunnan paikallisyhdistyksen kokous. Siellä Mies oli alustamassa aiheesta "usko ja vyö". Hän totesi ykskantaan, että vyö ei kuulu uskovaisen vaatekaappiin. Sen jälkeen pari veljeä ja muutama sisar kävivät ilmaisemassa tukensa, ja todettiin että vyön käyttäjät ovat noustessaan seurakuntaa vastaan rikkomassa yhteistä rakkautta ja kieltämässä teoillaan uskon. Todisteeksi tästä eräs sisar vielä luki tuoreimman tiedotuslehden pääkirjoituksen.


Kuin pisteenä iin päälle seuraavana kesänä vielä Jumalan valtakunnan palvelujärjestön johtokunta antoi kannanilmaisunsa kesäpirskeidensä yhteydessä, missä todettiin, että "elävässä kristillisyydessä on aina opetettu että vyö ja Jumala eivät mahdu samaan ihmiseen"


Vyön käyttäjät eivät tämän episodin jälkeen enää jaksaneet juuri osallistua viikkokokouksiin. Tässä edesauttoi se, että heiltä vietiin kaikki luottamustehtävät, eikä heitä tai heidän perheenjäseniään enää tervehditty uskovaisten tervehdyksellä, puhumattakaan että heitä olisi kutsuttu kylään. Suuri osa uskovaisista ei ollut vyöläisiin enää missään tekemisissä, koska heihin oli vaikea suhtautua.


Vuodet vierivät. Kerran sitten vuosien kuluttua mies oli pitämässä puhetta siionin viikkokokouksessa, ja halusi aivan kuin olla nostamassa esille taannoisen vyöepisodin. Olihan se jälleen yksi osoitus sielunvihollisen viekkaudesta. Se ensin pyytää pikkusormen, uskottelee, että ei siinä nyt mitään pahaa voi olla jos vyötä käytät. Siinä kuitenkin pikkuhiljaa menee koko usko, aivan kuten tämänkin siionin muutamille sisarille ja veljille vuosia sitten kävi.


Miehen mieltä lämmitti, kun hän vielä saman iltana sai lukea tuoreimmasta tiedotuslehdestä kuinka sen pääkirjoituksessa oli puitu samaa asiaa ja todettu kuinka taannoinen vyölinjaus on osoittautunut oikeaksi ja siunaukselliseksi. Jos Jumala olisi tarkoittanut meille vyön, niin hän olisi sen meille luonut jo syntyessämme.


Niin oli taas puimatannerta puhdistettu, ja uskovaiset jatkoivat vaellustaan vyön poispanijoina...


Kului 30 vuotta, ja vyön käyttö oli vähitellen yleistynyt ristittyin keskuudessa. Yksi aikanaan vyön käytön tähden erotettu ihmetteli, miksi nyt on sallittua se, mikä joskus oli kiellettyä. Hänelle vastattiin, että ”Koskaan ei ole vyön käyttö ollut kiellettyä, mitä nyt takavuosina on ollut vähän kireyttä asian kanssa, ja yksittäisiä ylilyöntejäkin on voinut tapahtua. Mutta mene sinä henkilökohtaisesti juttelemaan niiden kanssa, jotka ovat sinua tämän vyöasian kanssa loukanneet, ja kyllä sinunkin puolellasi on jotain vikaa ollut, kun vuosikymmenien ajan olet sellaista katkeruutta mielessäsi hautonut, ja vieläpä niin mitättömän asian kuin vyön takia.”


”Niin lähti kaunis uskonsisar, mutta vieläkin,
kun menninkäisnä öisin tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on,
ja toinen vyötä rakastaa.”

Aikamme on paha. Jatkuvasti saamme kuulla ympäriltämme ikäviä uutisia 

siitä, kuinka monille sisarille ja veljille käy niin, että uskonelämä alkaa 

rapautua, kun ei jakseta enää käydä seuroissa. Pahimmillaan tässä menee 

perheen lapset pesuveden mukana maailmaan.

Sen seurauksena omakohtainen usko syrjäyttää kuuliaisuuden 

seurakuntaäidille, oikean ja väärän pohdiskelu tekee armoneuvoista 

toisarvoisia, lähimmäisen rakkaus nousee yksimielisyyden edelle, rahaa 

aletaan lahjoittaa köyhille eikä rauhanyhdistyksen kolehtiin, armo aletaan 

nähdä niin tärkeänä ettei enää uskalleta tuomita syntisiä lähimmäisiä, ja 

olenpa kuullut sellaistakin, kuinka jotkut jopa lakkaavat katsomasta läpi 

sormien yhteisössämme tapahtuvaa pahuutta sen sijaan että uskoisivat 

omakohtaisesti, että kaikki on hyvin niin kauan, kun minut jätetään 

rauhaan.

Kaikki nämä ajan merkit ovat seurausta yhdestä ja samasta asiasta: 

Jumalan valtakunta on tullut tärkeämmäksi kuin rauhanyhdistys.

-uskovainen

Kuulkaa mitä Henki seurakunnille puhuu.

Mutta älkää Herran tähden erehtykö luulemaan että kaikki puhe

seurakunnassa on Pyhän Hengen puhetta.

Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.

Pyhä Henki ei ole seurakunnan synonyymi, vaan Pyhä Henki on

kuin tuuli, joka puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan,

mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee.

Pyhä Henki voi olla tai olla olematta missä tahansa seurakunnassa

ja kenessä tahansa ihmisessä. Mitään väärää tekoa, opetusta tai

päätöstä ei muuta oikeaksi että väitetään sen tulleen Pyhän Hengen

vaikutuksesta.


Saarnaaja

Puoliso ei uskalla kertoa toiselle, että ei jaksa enää suurempaa perhettä, sillä hän pelkää.


Uupunut perhe ei uskalla kertoa kenellekään ulkopuoliselle ehkäisevänsä, sillä he pelkäävät.


Kaveri ei uskalla kysyä toiselta miksi joku asia on näin, vaikka sen selvästi Raamatun mukaan pitäisi olla toisin, sillä hän pelkää.


Vanhemmat eivät uskalla kertoa neuvolaan, että ovat uupuneita suurperheen hoitamiseen, sillä he pelkäävät.


Jotain ihmistä kohdellaan kaltoin, mutta kukaan ei uskalla puuttua siihen, sillä he pelkäävät.


Kukaan ei uskalla moittia johtokuntaa väärästä toiminnasta, sillä kaikki pelkäävät.


Johtokunnan jäsenet eivät uskalla kysyä puheenjohtajalta selvitystä, vaikka ovat kuulleet tämän toimineen väärin, sillä he pelkäävät.


Rauhanyhdistykset eivät uskalla ehdottaa SRK:n johtokuntaan mielestään parasta ehdokasta, sillä he pelkäävät.


Totisesti, tämä valtakunta on kuin pelkoon kätketty aarre!

Anonyymi

Kristus on hyvä renki mutta huono isäntä?



Ns. virallisen linjan (linjan josta poikkeavien sanotaan rikkovan yksimielisyyttä) 

lestadiolaiset näyttävät ajattelevan: Kristus on hyvä renki mutta huono isäntä.

Ensin päätetään mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, sen jälkeen väännetään 

Jeesuksen puheet tukemaan sitä, sopimattomat kohdat taas unohdetaan.

Raamattu kieltää minkään teon vaatimista armon alle päässeiltä kristityiltä, eikä

asia muuksi muutu vaikka vaatimuksia alettaisiin kutsua armoneuvoksi. Silti

virallisen linjan vl:t vaativat armoneuvojen nimissä yhtä ja toista.

Uskon kuuliaisuus ei siis ole kuuliaisuutta Jumalan sanalle vaan "jumalan

valtakunnan sanomalle" ja "seurakunnan neuvoille". Samoin usko ei ole enää uskoa 

Kristukseen vaan uskoa yhteisöön, eli ihmiseen. Mitä kaikkea Raamatun vastaista sinä 

olisit valmis tekemään, jos kuuliaisuus seurakunnalle sitä vaatisi?Millaisia Jumalan sanan 

vastaisia vaatimuksia pidät hyvänä sillä ehdolla että niitä sanotaan armoneuvoiksi?

Tässä joukossa on totisesti vaikea kantaa Kristuksen ristiä ja seurata vapahtajaamme.


Yksi tavallinen uskovainen