maanantai 28. toukokuuta 2012

Lestadiolainen ehkäisykielto - erään äidin matka lain alta armon alle




Kasvoin isossa perheessä. Lapsuudenkokemukset ovat pääasiassa positiiviset – koin ison perheen rikkaudeksi, enkä joutunut kuormitetuksi suurella määrällä kotitöitä vanhempien opiskeluun
kannustavan ilmapiirin vuoksi. En muista äitini valittaneen, äiti oli nöyrä ja hurskas ja otti vastaan elämän sellaisena kuin se oli. Tosin vasta myöhemmin äitinikin pystyi jäsentämään ajatuksiaan ja
vanhemmuuden kokemuksiaan oikeisiin mittasuhteisiin.


Myönteisten lapsuudenkokemusten myötä halusin jonakin päivänä olla sellainen rakastava äiti, joka ottaisi kaikki annettavat lapset vastaan, joka rakastaisi heitä kaikkia, ja joka auttaisi lapsia kunnioittamaan toisiaan. Se tuntui niin jalolta ajatukselta, että sitä halusin, vaikka toki ammattiin kouluttautuminen ja työssä toimiminenkin oli minulle itsestään selvää.


Nuorena aikuisena minua loukkasi ajatus ehkäisystä. Miten joku saattoi olla haluamatta paljon lapsia? Herrahan tietää jokaisen jaksamisen - eikö se ole valtavan itsekästä, laskelmoida lasten määrää? Jumala on elämän ja kuoleman Herra, hän tietää minkä verran lapsia kullekin perheelle kuuluu. Yksinkertaista, kaunista.


Läheisteni perheellistyessä kuulin ensimmäisiä kertoja äidin väsymisen tunteesta. En osannut hyväksyä sitä, koska lähestyin asiaa omien positiivisten lapsuudenkokemusteni kautta. Läheiseni pitäisi vain ryhdistäytyä ja olla ahkerampi sekä vaatia puolisoltaan vähemmän - ajattelin että hän kyllä pystyisi jos haluaisi. Läheiseni valitti perheenäidin osaan liittyvää väsymystä – mutta minä en osannut tulkita väsymystä oikein eikä läheiseni väsymyksen tunne estänyt perheellistymisen eikä suurperheen haaveilua lainkaan. Niin vahvasti elin myönteisessä lapsuudenkokemuksessani sekä uskonnollisen taustayhteisön ajatusmaailmassa jossa Herra antaa myös terveyden ja jaksamisen.


Vihdoin perheellistyin. Sain ensimmäisen lapseni, ja rauhanyhdistyksen imetyshuoneella yhteenkuuluvuuden tunne yhteisööni tuntui voimakkaammalta kuin koskaan.


Ensimmäinen lapseni oli helppo. En tiennyt väsymisestä tai parisuhdeongelmista. Oli helppo luottaa Jumalan johdatukseen, olinhan saanut mitä halusin. Nuorena perheenä ryhdyimme oitis toteuttamaan tavoitteita, joiden puitteissa saisimme kasvavaa perhettäkin huollettua, muun muassa rakentamista työn ohessa sekä aikaista työhön paluuta äitiysvapaalta työhönpaluun ollessa vielä mahdollista.


Saimme lisää lapsia. Runsaiden arkisten tavoitteiden lisäksi elämäämme varjostivat lasten sairaudet ja koliikki, levon puute, alituinen kiire ja kodin sotkuisuus. Lisäksi huomasin että koin kotona huonommuuden tunnetta sillä koin että vahvuuteni olivat aivan muualla kuin kotitöissä - kaipasin ajatukselleni sijaa, tarvitsin työtäni voidakseni hyvin. Masennuin, uuvuin. Hakeuduin terveydenhuollon piiriin. Julkisesta terveydenhuollosta sain luvan masennukselleni ja uupumukselleni; ne olivat yksinkertaisesti merkkejä siitä etteivät terveyttä ylläpitävät peruselementit olleet kunnossa – en saanut riittävästi lepoa, liikuntaa, omaa aikaa, parisuhdeaikaa, saatika sitten koko perheen yhteistä aikaa. Olin elämäni suhteuttamisesta kiitollinen julkiselle terveydenhuollolle enkä tarvinnut terapiaa sillä tiesin mistä masennukseni johtui. Mutta sisälläni soi kaksi ääntä: kuuntele itseäsi ja henkistä terveyttäsi sekä omia vahvuuksiasi, ja toisaalta – kuuntele seurakuntaa ja usko terveytesi Herran huomaan, nöyrry osaasi ja opi äitiyteen. Mutta millä voin
luottaa Herran huolenpitoon kun olin nyt masentunut ja raskauden jälkeisen masennuksen uusimisen todennäköisyys oli hyvin korkea?


Halusin tehdä parhaani saavuttaakseni tasapainon oman terveyden ja haaveeni sekä uskoni välillä. Yritin sopeutua tehtävääni ja lääkittynä uskoinkin parempaan huomiseen. Päätin myös alentaa omaa rimaani ottamalla ulkopuolista apua vastaan. Uskoin oman äidiksi kehitykseni olevan elämän mittainen prosessi, jossa nyt kävisin sitä alkutaipaleen vaikeutta läpi. Sain kun sainkin pidettyä itseäni juuri siinä rajamailla että ajattelin jaksavani. En halunnut uusia masennusta, halusin olla terve. Sen lisäksi halusin uskoa. Elin toiveikaista vaihetta ehkäisykiellon läpikäymisen prosessissa.


Osana terveyden ylläpitämistä halusin ylittää hiljaisuuden raja-aitoja, etsiä aktiivisesti keinoja joilla jaksaisin. Uskoin, että paitsi omalla ajattelulla, myös vertaistukea hakemalla voisin löytää kokeneemmilta niitä eväitä joilla selviäisin kasvavan perheen kanssa.


Keskusteluissa tuli kuitenkin ilmi, että myös useat ystäväni olivat väsyneitä ja mahdollisesti myös lääkittyjä. Osa otti seuraavankin raskauden vastaan lääkityksen voimin. Osa oli jättänyt yhteisön. Oli myös surullisia lopputulemia avioliitoille. Oli sentään joitakin onnellisiakin. Vertaistukea löytyi – mutta ei sellaisia ratkaisuja joilla tietäisin jaksavani. Samassa väsymyksen tilassa olivat niin
koulutetut äidit jotka loivat uraa kuin ne, jotka omistautuivat täysin perheilleen eivätkä pitäneet itsellään perheen ulkopuolisia tavoitteita lainkaan. Ulkopuolinen apukin oli ollut hyvin vaihtelevasti toimivaa, konkreettiseen kodinhoitotyöhön ei aina saatu sitä apua mitä kasvavassa ja muutenkin työntäyteisessä elämässä akuutisti tarvittiin. Miten me jaksamme aina vain kasvavan työtaakan
ympäröimänä? Oliko lääkityskierre se tapa – eikö se ollut tarkoitettu eheyttämään jonka jälkeen voisi jatkaa ennallaan, ei jatkuvaan olotilan kohentamiseen? Oliko tämä todella Jumalan mielen mukaista?


Keskustelimme henkisten ongelmien lisäksi fyysisistä tuntemisista. Usein toistuvissa raskauksissa tuli esimerkiksi nivelongelmia kuten löysää selkää issiasvaivoineen, löysää polvea jolla ei voitukaan juosta. Lisäksi oli muita fyysisiä ongelmia, joita olisi pitänyt voida hoitaa. Viisauden hampaan poistot, suonikohjut sekä muut leikkaukset – ne piti suorittaa mahdollisimman pian lapsen syntymän jälkeen jotta voisi mahdollisimman pian varautua seuraavaan. Pitkäaikaisempaa hoitoa vaativat ja kosmeettiset ongelmat olivat vaakalaudalla – ne vaikeuttivat jo ajatusta epäitsekkäästä Herran tahdon toteuttamisesta. Kaikkien muiden tavoitteiden lisäksi nämäkin toimenpiteet piti siis
laskelmoida mahdollisten synnytysten mukaan. Ei ollut sitä auvoisaa vauva-aikaa, jolloin saa tuoksutella uutta tulokasta ja jättää kaikki muu tuonnemmas. Ei saanut myöskään olla se kaunis nainen joka saisi rauhan huoltaa itseään.


Opin pelkäämään raskauksia, mikä oli luonnollisesti omiaan vaikeuttamaan parisuhdetta. Oma suhtautumiseni lapsiin muuttui ristiriitaiseksi – ei siksi ettenkö olisi rakastanut heitä, vaan siksi
etten saanut rakastaa pelkästään heitä vaan minun piti peilata heidän kautta jaksamis- ja äidinrakkaus- suunnitelmaa myös mahdollisille tuleville lapsille. Heidän vuoksi minun pitäisi ennen pitkää luovuttaa työni ja luovuuteni, eikä omaa tai parisuhdeaikaa tulisi olemaan yhtään enempää. Kärsin näistä negatiivisista tunteista sillä halusin kuitenkin olla läsnä lapsilleni silloin kun he ovat pieniä. Lisäksi pelkäsin oman masentuneisuuden ja ristiriitaisuuden vaikuttavan lapsiin – ja liekö sillä ollutkin vaikutusta heikoimpana kautenamme syntyneeseen lapseemme joka on selvästi vaativin ja äitiriippuvaisin lapsistamme. Pohjimmiltaan olikin siis vain kyse siitä, etten halunnut enempää lapsia. Tiesin sen kyllä.

Koin sen mitä pyysin saada olla kokematta: masennuksen uusimisen. Se johti toiveikkuuden vaiheeni päättymiseen, enkä enää voinut uskoa lestadiolaiseen opetukseen ehkäisykiellosta. Käytyäni useamman vuoden kamppailua jaksamisesta ja raskaudenpelosta ja havaittuani masennuksen uusimisen olevan totta minun vauva-ajoilleni, huomasin etten voi lestadiolaiseen ehkäisykieltoon uskomalla toteuttaa uskoni tärkeintä käskyä, rakkauden kaksoiskäskyä. En voinut rakastaa sekä lähimmäisiäni niin kuin itseäni – minusta tuntui etten voi rakastaa oikein ketään. Olin heikko uskossani, olin hyvin syntinen niine tunteineni joita en henkisen pahoinvoinnin vuoksi millään pystynyt kontrolloimaan. Minussa ei näkyneet hengen hedelmät, joita olivat ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä” (Gal 5:22-23). Minulle tämä ei ollut oikein, omaatuntoani soimasi. Minusta alkoi tuntua, että saan lapsia lähinnä siksi että voisin kulkea uskovaisen nimellä, pitääkseni kulisseja yllä. Mutta millä pidän lapseni eheinä ja millä he haluavat pysyä uskomassa jos näkevät äidin kärsivän ja riitelevän alituisesti? Uskon piti luterilaisuuden mukaan tulla yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen kautta – oliko maksimaalinen lisääntyminen todella osa sitä?  Terveysongelmien myötä maksimaalisesta lisääntymisestä oli tullut minulle laki, autuuden ehto, lisä luterilaiseen armosta uskomiseen.


Olin ajautunut kriisiin lestadiolaisen opetuksen kanssa. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: käydä läpi ehkäisykiellon opetuksen perusteet, tai jättää uskominen kokonaan. Valitsin opetuksen perusteiden tutkimisen.

Perehdyin kaikkiin ehkäisykiellon ylläpitämiseen liittyviin Raamatunkohtiin. Perehdyin luterilaiseen seurakuntaoppiin sekä siihen, miten Lutheria oli perusteltu ehkäisykiellon puoltajana. Perehdyin ehkäisyyn liittyvään yhteiskunnalliseen historiaan. Kävin läpi Päivämies-lehdessä sekä muissa vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvissä julkaisuissa käytyihin ehkäisykeskusteluihin eri vuosikymmeninä.


Luterilainen seurakuntaoppi avasi minulle tien ehkäisykiellosta luopumiseen. Seurakunnalla ei ole oikeus lisätä evankeliumiin mitään ihmisen pelastumiseksi. Tämän ymmärtäminen oli mieleenpainuvin käännekohta uskonelämässäni, jossa suuntana oli nyt ihmisen muodostaman lain sijaan Jumalan armo. Raamatunkohtia läpi käydessäni mikään niistä ei antanut pohjaa ehkäisykiellolle. Useita niistä oli käytetty asiayhteyksistä irrotettuina. Päällimmäiseksi kenties oli
jäänyt ajatus Jumalasta elämän ja kuoleman Herrana – joka saisi toki siinä tehtävässä pysyä kolminaisuusopin jatkuvan luomistyön valossa, jossa käsittämäni mukaan ihmisen luomistyö alkaa munasolun ja siittiön hedelmöitymisestä. Lestadiolainen ehkäisykielto perustui minusta lähinnä terveyden hengellistämiseen ajatuksella ”Jumala ei anna enempää kuin jaksamme kantaa” sekä ”päivä kerrallaan”. Nämä ajatukset vaativat minulta yli-ihmillisiä taitoja ja olivat uhkia terveydelle sillä sen keskeisten osa-alueiden ylläpitämisen vastuuta siirrettiin näillä lauseilla itseltä Taivaan Isälle. Lisäksi ehkäisykiellon opetuksessa oli sekoitus kristillisen kirkon 1900-luvun alkuun saakka yltänyttä traditionaalista käsitystä jolla näennäisesti raamatullinen ehkäisykiellon perustelu
saatiin liitettyä ajatukseen Jumalan sanan muuttumattomuudesta. Opetuksessa oli lisäksi aika-ajoin pre-eksistenssiin viittaavaa ajatusta Jumalan ennalta tietämyksestä luomistyössään, joka kristinuskossa oli hylätty harhaoppina lopullisesti jo 500-luvulla jKr. Lutherin kirjoituksista oli myös poimittu osia, joiden asiayhteyksiä, Lutherin henkilötaustaa, ja senaikaista yhteiskuntaa sekä ehkäisyn yhteiskunnallista historiaa tarkastellessa en voinut pitää pätevinä perusteluina.


Lestadiolaiset neuvot tilanteessa selviämiseen olivat moninaiset, enkä niistä yhtäkään voinut hyväksyä. Muiden uskovaisten puoleen kääntymisen koin uhaksi ihmisen perusoikeuksiin kuuluvalle yksityisyydensuojalle. Terveydenhuollon puoleen kääntymisessä en nähnyt mitään kantavaa voimaa jos voidaan hoitaa vain oireita eikä syytä josta oireet tulevat. Ääritilanteissa ehkäisyn hyväksymisen terveydenhuollon suosittelemana koin painottuvan fyysisiin ongelmiin, vaikka henkiset, usein ulospäin vaietut ongelmat tuntuivat olevan huomattavasti yleisempiä ja kriittisempiä perheen hyvinvoinnin kannalta. Päivämies-lehdessä käytettiin tilanteen yksinkertaistamista tuomalla selviytymistarinoita sekä leimaamalla ehkäisyä käyttävät itsekkäiksi, mikä loukkasi minua syvästi. En pystynyt niihin yhtymään, sillä minun tilanteessanikin oli täysin kyse omasta sekä perheeni eheydestä.


Useamman vuoden prosessini johti siihen, että valitsin lain suurimman käskyn, Jumalan, lähimmäiseni ja itseni rakastamisen. Lestadiolaisesta seurakuntaopista sekä ehkäisykiellosta sen sijaan luovuin. Nyt koen aitoa iloa uskostani, sellaista jota en voinut kokea jouduttuani ehkäisykiellon vuoksi lestadiolaisen opetuksen kanssa ristiriitaan. Usko kantaa minua elämässäni, se pitää minut vapaana armolapsena ja saa ajattelemaan että Jumalan valtakunta todella on ”rauhaa, rakkautta ja iloa Pyhässä Hengessä”.


Ehkäisykiellosta sekä lestadiolaisesta seurakuntaopista luopumisen myötä olen saanut aloittaa psykofyysisen palautumisen ja eheytymisen pitkän taipaleen. Kykenen välittämään aidosti näistä jo luoduista lapsistani, sillä saan jatkossa keskittyä heihin ilman pelkoa itseni jatkuvasta ylittämisestä. Saan olla itseni äitinä, naisena, omana persoonanani, mieheni puolisona. Uskallan elää elämääni uskovaisena kristittynä ja olla kaikesta läpi käymästäni kiitollinen.

10 kommenttia:

  1. Kiitos kirjoituksesta. ihanan juurta jaksan ja tunnollisesti olit lähtenyt ratkaisemaan tätä elämäsi kriisiä ja etsimään Jumalan mielen mukaisia ja oikeita ratkaisuja. Itsekin pienen perheen masennusoirehtivana äitinä tekstisi osui ja upposi. Hyvin samankaltaisen tarinan jälkeen olen ollut pisteessä, missä vaakakupeissa ovat olleet oma ja perheen hyvinvointi ja kuuliaisuus seurakunnan neuvoille. Tämä piste oli myös itselleni ns.kiltin tytön uskonelämän kriisi, johon lähdin etsimään vastausta lukemalla Raamattua päätyäkseni juuri tuohon Jeesusen antamaan suurimpaan käskyyn "Rakasta Herraa sinun Jumalaasi - ja sitten: rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä". Sen valossa olen uskaltanut tehdä myös päätöksiä koko perheen parhaaksi, joka tällä hetkellä tarkoittaa taukoa lasten tulossa. Tämän valinnan jälkeen, koen että elämääni on alkanut virrata valoa ja toivoa ja osaan nauttia paremmin hankalistakin päivistä. Koen, että Jumala on edelleenkin läsnä perheemme elämässä.

    Suhteeni vanhollislestadiolaisuuteen tosin on väljempi kuin ennen, vaikka edelleen käyn seuroissa. Soisin aiheesta käydyn keskustelun moniäänistyvän herätysliikkeemme sisällä, jotta perheet, jotka kokevat ajautuvansa vain yhä syvempään ahdistukseen perheen kasvamisen myötä, uskaltaisivat ajatella, valita itse vapauden, perheensä parhaan ilman syyllisyyttä ja pelkoa.

    VastaaPoista
  2. Ihana puheenvuoro. Rehellinen. Voin hyvin samaistua kirjoittajan kokemuksiin, vaikkei itselläni vielä ole lapsia. Olen käynyt prosessia läpi lähes koko nuoruuteni ajan.

    VastaaPoista
  3. Aivan mahtavaa pohdintaa. Ja kaiken sen tuskan ja kivun läpi, surun läpi olet kulkenut. Ja löytänyt ne kaksi ihmisen elämän kantavaa voimaa: rakkauden ja armahtavan Jumalan.

    VastaaPoista
  4. Ihanaa, että kerroit noin avoimesti tilanteestasi ja ratkaisustasi. Tuli mieleen kysyä, miten sinut otettiin ry:llä vastaan tämän jälkeen, vai oletko enää mukana kuvioissa? Sinähän et nyt täytä liikkeen "normeja".... Uskomisen ilo usein puuttuu lestadiolaisuudesta juuri mainitsemiesi asioiden takia. Äidit pelkäävät raskaaksi tuloa ja se heijastuu parisuhteeseen. Olla siinä sitten iloinen ja onnellinen uskovainen!!! Moni asia on todellakin irroitettu asiayhteydestä ja luotu "sääntö", jonka mukaan pitäisi elää. Ihmiselle on annettu järki, ja sitä tulee myös käyttää. Kenenkään ei pidä uupua lapsentekoon!

    VastaaPoista
  5. Minua ihmetyttää tämä, miten moni uskovainen aviopari käyttää järkeään: lapsia "tehdään" terveyden ja parisuhteen menettämisenkin uhalla, vaikka missään ei niin käsketä. Itselleni on aina ollut päivänselvää se, että ei ole syntiä ehkäistä, jos sille on jokin peruste (esim. masennus). En kai voi olla ainut, joka tajuaa tämän ennen kuin vahinko kerkeää tapahtua?
    Tulee mieleen se tarina uskovaisesta, joka tulvan noustessa odotti talon katolla, että Jumala tulee pelastamaan. Ei kelvanneet ihmisten tarjoamat veneet tai muut apuvälineet, ja lopulta mies hukkui. Taivaan porteilla sitten kysyi Jumalalta miksei tullut apuun. Jumala sanoi lähettäneensä apujoukkoja, mutta mies ei ollut tarttunut niihin joten siksi hukkui.

    VastaaPoista
  6. Tätä asiaa pitää varovasti kertoa ja levittää, meillä lapset loppui 6 lapseen, jolloin vaimo steriloitiin. Uuusi raskaus olisi ollut kuolemaksi Lääkärien mukaan. Uskoimme häntä. JOnkin verran siitä tuli porua, mutta lopulta vähällä päästiin...

    Nuo 6 ovat niin ihania.. nyt jo muutamia lapsenlapsia, tosin yhdellä on 4, jolle kerroin näiästä ehdontahdon jutuista- höpösynneistä. Toivon mukaan ymmärsi. 2 on jättänyt vl-liikkeen, itse isänä mietin myös jättämistä. En ennää usko noihin dogmeihin...

    Karppa toivoo jaksamsita ja rohkeutta näihin asoihin

    VastaaPoista
  7. Niin. Lopultahan kuitenkin asia on niin, että Luojan luomisjärjestykseen puututaan, jos otamme ehkäisyn käyttöön. Muut on ne keinot, joilla hoidetaan äitien ja isien väsymystä. Ja. Väsymys ja masennus voi ihmisen elämään tulla muutakin kautta kuin lasten lisääntymisen kautta. Työuupumus jne... Silloinkin hoitokeinot on lääkityksessä ja terapiassa. Niin myös tällaista väsymystä hoidetaan näillä keinoilla, ei se ole sen kummempi asia. Minä olen kokenut väsymyksen vauvojen jälkeen, useaan otteeseen. Silti. Uskon, että luoja on viisaampi tietämään minun tulevaisuuteen kuin minä itse. Minulla ei ole valtuuksia muuttaa luojan järjestystä. En voi laittaa itseäni korkeammalle paikalle kuin kaikkitietävä Jumala. Jumala voi ottaa meiltä lapsen pois. Onko meillä sellaiseen ennalta suunniteltuja voimavaroja. Ei ole. Ei sellaista osata ja haluta suunnitella. Niin minä ajattelen, että uuden ihmisen syntymäänkään ihmisellä ei itsellään ole suunnitelmia. Sitä se yksinkertaisuudessaan tarkoittaa. Jumala on elämän ja kuoleman herra.

    VastaaPoista
  8. Luojan luomisjärjestykseen puuttumista olisi edellisen Anonyymin esittämän teorian mukaan sekin, jos ihmiset lakkaisivat kylvämästä siemeniä peltoonsa. Kasvitkin ovat Luojan luomia. Jos joku väsymyksen vuoksi ei jaksa enää viljellä maata, hän ei tee syntiä, jos lakkaa kylvämästä sinne siemeniä. Siemenen itämisen voi estää ja sen saa estää. Jos tämä ei päde ihmisen "siemeniin", niin miksi ei?

    Tervettä maalaisjärkeäkin saa käyttää, myös uskovainen ihminen - ja ennen kaikkea sellainen!

    Ja kuten tämä äiti edellä kertoi: "Usko kantaa minua elämässäni, se pitää minut vapaana armolapsena ja saa ajattelemaan että Jumalan valtakunta todella on 'rauhaa, rakkautta ja iloa Pyhässä Hengessä'."

    Jumala ei ole säätänyt ehkäisykieltoa. Ehkäisykielto on pikemminkin pelkkä ihmisten tekemä laki.

    VastaaPoista
  9. Hullun hommaa koko ehkäisykielto ja loukkaa koko perheen oikeuksia. Erityisesti äidin, mutta myös LASTEN! Tästä pitäisi puhua paljon enemmän. Kirjoita lehteen tiivistetty teksti? =)

    Nyt on ollut pinnalla se lievennys ehkäisykieltoon, että ammattilaisia (erit. lääkäriä, vahva professio...) voi ja kannattaa kuunnella. Sairasta, että perheen tilannetta arvioimaan tarvitaan lääkäri ja mikäties lautakunta. Auttamistyö yleensä perustuu lähtökohtaisesti siihen, että perhe ITSE tietää mikä heitä eniten auttaisi.

    -Sos. alan ammattilainen -

    VastaaPoista
  10. Silloinkin hoitokeinot on lääkityksessä ja terapiassa
    -- > Ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi sosiaalityössä pyritään muuttamaan niitä OLOSUHTEITA, missä ongelmat ovat ja syntyvät. Lääketiede ja psykologia ei vastaa kaikkiin kysymyksiin! Ja tärkeämpää olisikin hoitaa niitä TEKIJÖITÄ mitkä aiheuttavat esim. masennuksen. Harvoinhan se tyhjästä tulee.

    VastaaPoista