Eräässä
peräpohjalaisessa kylässä oli muuan uskovainen Mies. Tai
oikeastaan siellä oli uskovaisia miehiä, ja naisiakin, aivan
pilvin pimein. Joskus menneinä vuosikymmeninä oli tässäkin
kylässä nimittäin Jumalan valtakunta (registered trademark)
lähestynyt ja parannusta oli tehty oikein sankoin joukoin.
No,
joka tapauksessa, nimenomaan tällä yhdellä uskovaisella Miehellä
oli mielen päällä asioita. Häntä kaiveli naapurin rouvan
käytös. Se vaikutti jotenkin sopimattomalta, mutta hän ei oikein
tiennyt mikä siinä olisi ollut niin sopimatonta. Mies mietti ja
mietti, valvoi öitä ja oli ärtyinen päivisin.
Eräänä
aamuna hän sitten hörppi aamukahviaan silmät kipeinä, kun taas
tuo pahainen naapurin rouva tepasteli tällättynä Toyota
Yarikseensa ja starttasi kohti kaupunkia. Silloin, yhtäkkiä Mies
aivan kuin sai ilmoituksen jostain korkeuksista, yks kaks aivan
kuin suomukset olisivat pudonneet Miehen silmistä, ja hän huomasi
mikä naisessa mättää: Vyö! Tuollainen valkoinen nahkavyö,
aivan kuin joillain tämän maailman rokkistaroilla, ei voinut olla
sopiva uskovaisen asusteeksi.
Mies
nousi pöydästä, kippasi aamukahvit lavuaariin, ja alkoi
saamassaan valaistuksen tarmonpuuskassa toimia aikailematta. Aivan
kuin taiteilijat, silloin on tartuttava toimeen kun inspiraatio
iskee. Kaikki muu jääköön tuonnemmaksi.
Aivan
ensimmäisenä Mies soitti Jumalan valtakunnan palvelujärjestön
tiedotuslehden päätoimittajalle ja kertoi haluavansa kirjoittaa
pääkirjoituksen sellaisen asian tiimoilta, kun "täällä
peräpohjolan siionissa on alkanut tulla yhä yleisemmäksi, että
uskovaiset mukautuvat tämän maailman menoon, käyttäytyvät kuin
rokkistarat, vaikka kulkevatkin joukon mukana, ja nauttivat Jumalan
valtakunnan eduista." Päätoimittaja kiitteli Miestä
tarmokkuudesta ja kilpaa itsensä kanssa samalla sekä kauhisteli
näitä ajan merkkejä että ylisti Miehen moraalia, kun uskalsi
tarttua näin vaikeaan asiaan.
Päätoimittaja
lupasi ilman muuta julkaista tällaisen pääkirjoituksen. Tässä
varmasti auttoi, että tämä Mies oli Jumalan valtakunnan
paikallisyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja. Eihän mies tätä
paikkaa toki itse ollut halunnut, pikemminkin oli korostanut, että
kovin kiusattuna, heikkona ja syntisenä hän sille paikalle
nousee. Ja aivan pienimmän paikalta haluaa olla vahtimassa siionin
puhtautta, ojentamalla Jumalan lapsia milloin mistäkin seikasta,
ettei joukkoon vaan jää mätiä kaloja jotka turmelevat koko
parven. Mutta tällä paikalla hän nyt kuitenkin oli, kun
peräpohjolan Jumalan lasten etujoukko sitä vaati.
Samalla
häntä ymmärrettiin yltäkylläisesti ja hänen heikkoutensa,
esimerkiksi taipumus puhua jatkuvasti pahaa ja levitellä valheita
sisarista ja veljistä, annettiin anteeksi, kuten katuvalle kuuluu
antaa. Vaikka ei hän toki koskaan katunut, tai anteeksi niitä
heikkouksia pyytänytkään, koska ei nähnyt siinä mitään
pahaa, hyvän nimissähän hän kaikki moraalittomat tekonsa teki.
Mutta siionin nokkamiehet ymmärsivät, että eihän sitä
synnitöntä ihmistä olekaan ja äänestivät Miehen jatkokaudelle
aina vain, sydäntä lämmittävän yksimielisyyden ja siionin
yhteisen rakkauden vallitessa.
Pian
pääkirjoitus oli valmis, ja viimeisessä lauseessa, aivan kuin
sokerina pohjalla, todettiin että "Jumalan valtakunnassa on
nähty, että valkoiset nahkavyöt eivät sovi uskovaisen
asusteeksi. Emmehän halua olla kuin tämän maailman rokkistarat
ja ostella kalliita vaatekappaleita sieltä missä pilkkaajat
istuvat."
Meili
lähti päätoimittajalle, saatesanoilla, joissa Mies valitteli
kuinka hän aivan laitimmaisen tuntoisena ja itsekin heikkona piti
kuitenkin tärkeänä tällaiseen asiaan kuitenkin puuttua sillä
uskon rukouksella, että jospa edes yksi uskossaan hapuileva saisi
tästä taas mannaa yhden päivän matkalle.
Päätoimittaja
kuittasi kirjoituksen vastaanotetuksi ja kiitteli vielä kerran,
lisäten että niinhän se Jumalan työtään tekee halvalta
näyttävien ja aivan syntistenkin lastensa kautta. Mutta kuinka
silti se, mitä Pyhä Henki puhuu surkeiden Jumalan valtakunnan
työmiesten kautta, on täydellistä, oikeamielistä ja
erehtymätöntä totuutta.
Mies
luki vielä oman kirjoituksen useasti läpi, ja hykerteli
tyytyväisenä, kyllä synti sentään pitää saarnata synniksi.
Ja vaikka maailma muuttuu, niin usko ei muutu. Se on tärkeä
muistaa, ettei jouduta uskonelämässä haaksirikkoon. Siitähän
Raamattukin varoittaa.
Seuraavaksi
Mies soitteli muutamille uskovaisille vakaille veljille ja kertoi
kuinka naapurin rouva elää kuin syntinen nainen ja vielä käyttää
asusteita, jotka eivät missään nimessä ole koskaan olleet
uskovaisille sopivia. Vihjasi lisäksi, että kannattaa lukea
tuleva tiedotuslehti, siinä aiotaan kuulemma ottaa juuri tämän
kaltaisiin asioihin kantaa.
Pari
veljistä sai tehtäväksi puhutella tätä syntistä rouvaa. He
soittivat seuraavalla viikolla ja aivan nöyrästi alhaalta päin
halusivat olla rouvaa puhuttelemassa, että eihän rouva halua
seurakuntaa vastaan olla elintavoillaan ja vyövalinnoillaan
nousemassa. Että vaikka olemme maailmasta, niin emme ole
kuitenkaan maailmasta. Mutta turhaa oli puhuttelu. Rouva ei nähnyt
vyössään mitään pahaa.
Pian
asiaa puitiin seudun kaikissa uskovaisissa kodeissa. Oli muitakin
eriseuraisia, jotka joko itse elivät vyösynnissä, tai ainakin
hyväksyivät sellaisen riettauden. Niinpä järjestettiin Jumalan
valtakunnan paikallisyhdistyksen kokous. Siellä Mies oli
alustamassa aiheesta "usko ja vyö". Hän totesi
ykskantaan, että vyö ei kuulu uskovaisen vaatekaappiin. Sen
jälkeen pari veljeä ja muutama sisar kävivät ilmaisemassa
tukensa, ja todettiin että vyön käyttäjät ovat noustessaan
seurakuntaa vastaan rikkomassa yhteistä rakkautta ja kieltämässä
teoillaan uskon. Todisteeksi tästä eräs sisar vielä luki
tuoreimman tiedotuslehden pääkirjoituksen.
Kuin
pisteenä iin päälle seuraavana kesänä vielä Jumalan
valtakunnan palvelujärjestön johtokunta antoi kannanilmaisunsa
kesäpirskeidensä yhteydessä, missä todettiin, että "elävässä
kristillisyydessä on aina opetettu että vyö ja Jumala eivät
mahdu samaan ihmiseen"
Vyön
käyttäjät eivät tämän episodin jälkeen enää jaksaneet
juuri osallistua viikkokokouksiin. Tässä edesauttoi se, että
heiltä vietiin kaikki luottamustehtävät, eikä heitä tai heidän
perheenjäseniään enää tervehditty uskovaisten tervehdyksellä,
puhumattakaan että heitä olisi kutsuttu kylään. Suuri osa
uskovaisista ei ollut vyöläisiin enää missään tekemisissä,
koska heihin oli vaikea suhtautua.
Vuodet
vierivät. Kerran sitten vuosien kuluttua mies oli pitämässä
puhetta siionin viikkokokouksessa, ja halusi aivan kuin olla
nostamassa esille taannoisen vyöepisodin. Olihan se jälleen yksi
osoitus sielunvihollisen viekkaudesta. Se ensin pyytää
pikkusormen, uskottelee, että ei siinä nyt mitään pahaa voi
olla jos vyötä käytät. Siinä kuitenkin pikkuhiljaa menee koko
usko, aivan kuten tämänkin siionin muutamille sisarille ja
veljille vuosia sitten kävi.
Miehen
mieltä lämmitti, kun hän vielä saman iltana sai lukea
tuoreimmasta tiedotuslehdestä kuinka sen pääkirjoituksessa oli
puitu samaa asiaa ja todettu kuinka taannoinen vyölinjaus on
osoittautunut oikeaksi ja siunaukselliseksi. Jos Jumala olisi
tarkoittanut meille vyön, niin hän olisi sen meille luonut jo
syntyessämme.
Niin
oli taas puimatannerta puhdistettu, ja uskovaiset jatkoivat
vaellustaan vyön poispanijoina...
Kului
30 vuotta, ja vyön käyttö oli vähitellen yleistynyt ristittyin
keskuudessa. Yksi aikanaan vyön käytön tähden erotettu
ihmetteli, miksi nyt on sallittua se, mikä joskus oli kiellettyä.
Hänelle vastattiin, että ”Koskaan ei ole vyön käyttö ollut
kiellettyä, mitä nyt takavuosina on ollut vähän kireyttä asian
kanssa, ja yksittäisiä ylilyöntejäkin on voinut tapahtua. Mutta
mene sinä henkilökohtaisesti juttelemaan niiden kanssa, jotka
ovat sinua tämän vyöasian kanssa loukanneet, ja kyllä sinunkin
puolellasi on jotain vikaa ollut, kun vuosikymmenien ajan olet
sellaista katkeruutta mielessäsi hautonut, ja vieläpä niin
mitättömän asian kuin vyön takia.”
”Niin
lähti kaunis uskonsisar, mutta vieläkin,
kun
menninkäisnä öisin tallustaa,
hän miettii miksi toinen
täällä valon lapsi on,
ja toinen vyötä rakastaa.”