lauantai 6. lokakuuta 2012


Puoliso ei uskalla kertoa toiselle, että ei jaksa enää suurempaa perhettä, sillä hän pelkää.


Uupunut perhe ei uskalla kertoa kenellekään ulkopuoliselle ehkäisevänsä, sillä he pelkäävät.


Kaveri ei uskalla kysyä toiselta miksi joku asia on näin, vaikka sen selvästi Raamatun mukaan pitäisi olla toisin, sillä hän pelkää.


Vanhemmat eivät uskalla kertoa neuvolaan, että ovat uupuneita suurperheen hoitamiseen, sillä he pelkäävät.


Jotain ihmistä kohdellaan kaltoin, mutta kukaan ei uskalla puuttua siihen, sillä he pelkäävät.


Kukaan ei uskalla moittia johtokuntaa väärästä toiminnasta, sillä kaikki pelkäävät.


Johtokunnan jäsenet eivät uskalla kysyä puheenjohtajalta selvitystä, vaikka ovat kuulleet tämän toimineen väärin, sillä he pelkäävät.


Rauhanyhdistykset eivät uskalla ehdottaa SRK:n johtokuntaan mielestään parasta ehdokasta, sillä he pelkäävät.


Totisesti, tämä valtakunta on kuin pelkoon kätketty aarre!


Anonyymi

sunnuntai 30. syyskuuta 2012



Kristus on hyvä renki mutta huono isäntä?



Ns. virallisen linjan (linjan josta poikkeavien sanotaan rikkovan yksimielisyyttä) 


lestadiolaiset näyttävät ajattelevan: Kristus on hyvä renki mutta huono isäntä.

Ensin päätetään mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, sen jälkeen väännetään 


Jeesuksen puheet tukemaan sitä, sopimattomat kohdat taas unohdetaan.

Raamattu kieltää minkään teon vaatimista armon alle päässeiltä kristityiltä, eikä


asia muuksi muutu vaikka vaatimuksia alettaisiin kutsua armoneuvoksi. Silti

virallisen linjan vl:t vaativat armoneuvojen nimissä yhtä ja toista.

Uskon kuuliaisuus ei siis ole kuuliaisuutta Jumalan sanalle vaan "jumalan


valtakunnan sanomalle" ja "seurakunnan neuvoille". Samoin usko ei ole enää uskoa 

Kristukseen vaan uskoa yhteisöön, eli ihmiseen. Mitä kaikkea Raamatun vastaista sinä 

olisit valmis tekemään, jos kuuliaisuus seurakunnalle sitä vaatisi?Millaisia Jumalan sanan 

vastaisia vaatimuksia pidät hyvänä sillä ehdolla että niitä sanotaan armoneuvoiksi?

Tässä joukossa on totisesti vaikea kantaa Kristuksen ristiä ja seurata 
vapahtajaamme.


Yksi tavallinen uskovainen

perjantai 21. syyskuuta 2012

Ylen A-studion (http://areena.yle.fi/tv/1680497) herättämänä muutamia ajatuksia:



Kristittynä arvostan korkealle elämän suojelemista. Näkisin, että kristityn 

ihmisen tulisi ponnistella sen puolesta, että lainsäädäntö suojelee elämää 

ja omantunnonvapautta. Ehkäisemättömyys silloin, kun se perustuu

vapaaehtoiseen uskonvakaumukseen, eikä vahingoita lähimmäistä, ei

mielestäni voi olla ihmisoikeusrikos. Ihmisoikeusrikos siitä tulee

mielestäni sen jälkeen, kun tahtomattaan hengelliseen viitekehykseen

syntynyt ja kasvatettu henkilö joutuu sosiaalisen paineen ja ryhmän 

yhtenäisyyden vaatimusten takia ratkaisuihin, joihin hän ei kykene tai 

halua. Voiko vl-ihminen tehdä viitekehyksessään vapaasti valintoja? Mitä 

on kristityn vapaus?



Perhesuunnittelusta pidättäytyminen on vl-hengellisyydessä vahva, 

koheesiota ylläpitävä voima, kokemus, jonka jakaminen toisten samassa 

tilanteessa olevien kanssa saa hengellisen ulottuvuuden osana 

kilvoituksen matkaa. Se on elämistä "vaivassa ja valtakunnassa".




Miksi kysymys on ilmeisen vaikea käsiteltävä vl-yhteisössä?

Vl-hengellisyydessä vallitsevan opin ajatellaan oleva Pyhän Hengen 

ilmoitusta. Se on siis erehtymättömyydestä nousevaa tulkintaa siitä, mikä 

on oikeaa hengellisyyden harjoittamista. Opille annetaan auktoriteetti, 

joka ei muodostu inhimillisistä lähtökohdista, kenenkään rationaalisista 

ajatuksista, vaan on jumalallista. Auktoriteettien, lähinnä puhujien, taholta 

tähän viitataan yhteisen ymmärryksen käsitteellä. Yhteinen ymmärrys on 

niin vaikeasti konkretisoitava, että sillä on hyvä perustella milloin mitäkin 

ja se saa sisältönsä riippuen kustakin ajasta ja paikasta. Kuuliainen rivi-

vl-ihminen ei uskalla asettua yhteistä ymmärrystä vastaan. "Usko, niin 

muut järkeilevät puolestasi" kiteyttänee perusasetelman.



Vl-hengellisyydessä ihmisen opetetaan pelastuvan "yksin armosta, yksin 

Kristuksen tähden". Kuitenkin edellytetään pitäytymistä traditiossa: 

ihmisen on tehtävä tietyt teot "oikein". Teot eivät ole kuitenkaan vl-

kristitylle "omavanhurskaita" tekoja, vaan ne nähdään uskon hedelminä. 

Eli vl-kristitty ei teoriassa yritä mitään, vaan kaikki valinnat ja teot 

syntyvät uskon hedelminä. Hedelmät syntyvät luonnollisesti yhteisön 

vaikutuksesta: niiden ilmaisuun opetetaan eri elämänvaiheissa olevia 

erilaisin elämäntapasäännöin tai "armoneuvoin". Toisaalta tietyt teot ovat 

hyväksytympiä ja merkityksellisimpiä kuin toiset. Esimerkki: Monet vl-

kristityt ovat menestyneitä työelämässä. Monet ovat rikastuneetkin. Työlle 

omistautuminen, menestyksen hakeminen, voittojen tavoittelu on sallittua 

vaikka Raamattu varoittaa ahneuden vaaroista. Rikastuminen mainitaan 

seurapuheissa usein "ajalliseksi siunaukseksi" ja näin siitä tulee sallimus 

eikä pyrkimys. 



Ehkäisemättömyys ei ole siis vl-kristitylle  yksilöllinen valinta, vaan uskon 

hedelmä, jonka tulee näkyä.

Teoriassa sitä ei ole siis seurakunnan edessä annetun opetuksen kautta 

sisäistetty (se ei ole siis tietoinen valinta), vaan armosta ymmärretty. 

Armosta ymmärtämiseen sisältyy ihmisen toiminnan kysessä ollessa 

kuitenkin tietty rationaalisuus, joka haastaa omaksutun uskon ja sydämen 

uskon keskinäiseen kamppailuun...






Vl-kristitty ei tee elämänvalintoja yksilöllisistä lähtökohdista, mitä tulee 

parisuhteeseen ja sen lisääntymistä käsittävän osa-alueen toteuttamiseen. 

Hänelle on yhteisön opetuksen, "sisarten ja veljien" taholta viitoitettu 

valmis tie, jonka hyväksyminen antaa muiden silmissä ihmiselle 

kelvollisen ja Jumalalle kelpaavan leiman. Vl-kristittyä muistutetaan 

valitsemaan oikein, mutta todellisuudessa ei ole valinnan vaihtoehtoja: 

valinnat on tehty valmiiksi, kun ja jos olet vl-perheeseen syntynyt ja siinä 

haluat pysyä. Synnin ja syyllisyyden sisällölliset erot saattavat hämärtyä 

ajan kuluessa: syyllisyys koetaan synnin aikaansaannoksena. Syyllisyyden 

välttäminen viiteryhmän koodistoa kohtaan nousee keskeisemmäksi kuin 

Jumalasta erottavan synnin välttäminen. Tässä saattaa mennä sitten asiat 

päälaelleen.



Kimmo

keskiviikko 19. syyskuuta 2012


Jumalan tahto?

"Olisiko niin, että jos jokainen ihminen maapallolla eläisi Jumalan tahdon mukaisesti niin maailma olisi parempi paikka elää? Itse uskovaisena ihmisenä ajattelen näin.

Mieti nyt, millainen paikka maailmasta tulisi jos kukaan ei ehkäisisi?

Mieti sitten, onkohan ehkäisemättömyys Jumalan tahto?

Nimim. Nimimerkitön uskovainen"

maanantai 10. syyskuuta 2012


Ehkäisen, rakkaudesta




Tiedän monen vanhoillislestadiolaisen äidin ja isän painivan samojen

asioiden kanssa, joiden kanssa minä itse olen paininut. Sydän tuntee,

että on kaikkien perheenjäsenten kannalta väärin ja epäinhimillistä

ottaa vastaan lisää lapsia, mutta ympäristön reaktioiden ja Jumalan

pelossa asialle ei uskalla tehdä mitään.



Minä päädyin lopulta ehkäisemään. Välit muutamiin läheisiin

etääntyivät asian tullessa ilmi. Mutta kolikossa oli kuitenkin

valoisampikin puoli. Ratkaisuni jälkeen löysin paljon niitä

vanhoillislestadiolaisia, jotka ovat kokeneet saman kuin minä. Heiltä 

olemme saaneet korvaamatonta vertaistukea. Lisäksi olen kohdannut

yllätyksekseni paljon ymmärtämystä myös sellaisilta 

vanhoillislestadiolaisilta, jotka eivät ehkäisykokemustani ja -

näkemystäni jaa. Näistä ihmisistä olemme saaneet todellisia

sydänystäviä, sellaisia joita en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan.



Olen myös puhunut monen sellaisen liikkeeseen kuuluvan saarnaajan

kanssa, joilla tiesin sydämen olevan paikallaan. Sieltä ja Raamatusta

olen löytänyt hengellistä apua. Olen ymmärtänyt, että ei Jumala

hylkää matkalla uupunutta uskovaista. Juuri sellaisia varten Jeesus

lähetettiin kärsimään.



Vaikka moni pelottelee, että ehkäisyn aloittava ei enää elä Jumalan

tahdon mukaan eikä kelpaa Jumalle, niin voi aiheellisesti kysyä, että

kukapa elää Jumalan tahdon mukaan. Ei kukaan. Kuten Raamattu

sanoo, he näkevät roskan sinun silmässäsi, mutta eivät hirttä omassa

silmässään.



Onko ehkäisy edes Raamatun opetuksen vastaista? Raamatun

mukaan ainoa käsky on rakastaa lähimmäistä kuin itseään. Jumala on

antanut meille viisauden auttaa toteuttamaan tätä käskyä tarvittaessa

myös lääketieteen keinoin. Riippuu tilanteesta, mitä se kenenkin

kohdalla tarkoittaa. Sinä itse tiedät parhaiten sen omalla kohdallasi.



Haluan siksi rohkaista jokaista uupuvaa uskovaista tekemään sen

päätöksen, joka inhimillisesti tuntuu kestävältä, ja joka auttaa sinua

huolehtimaan perheestäsi ja itsestäsi parhaiten. Voit olla huoletta,

Jumalalle kyllä kelpaat, sillä hän antaa armon kuulua ehdoitta

niillekin, jotka eivät joidenkin vaativien ihmisten kriteereitä täytä. Ja

ihmistenkin, myös vanhoillislestadiolaisten, joukosta löytyy niitä,

joille kelpaat, varmasti yllättävän läheltäkin. Etsivä löytää lisäksi

hyväsydämisiä rakkaita ystäviä kauempaakin. Meitä on paljon, et ole

yksin.


Voimia ja Jumalan siunausta sinulle, kuka lienetkin!


Jumalan rauhan terveisin

uskonystava@gmail.com

lauantai 25. elokuuta 2012


Yhteisö, jossa vahvempi voittaa aina


Olen kesän aikana jutellut monien ihmisten kanssa vanhoillislestadiolaisen 

herätysliikkeen piirissä tapahtuneista väärinkäytöksistä. Olen alkanut tulla siihen

tulokseen, että en missään nimessä halua lasteni kasvavan sisälle tähän yhteisöön.


Jos tässä yhteisössä joutuu jonkin korkea-arvoisen ihmisen uhriksi, niin mahdollisuudet

saada oikeutta ja ymmärtämystä asialleen ovat hyvin pienet. Tämä pätee myös siihen,

jos pahantekijä ei itse ole korkea-arvoinen, mutta hänellä on näihin hyvät suhteet. Jos 

uhrilla ei ole videonauhoitusta tai pahantekijän tunnistusta tapahtuneista vääryyksistä,

suurin osa liikkeen jäsenistä ei usko uhria koskaan, ei vaikka heidän eteensä tuotaisiin

millaiset todisteet ja vääryyksien kiistäjien tarinat olisivat kuinka ristiriitaisia tahansa.

Näin siis yhteisössä, missä virallisesti kaikki ovat samanarvoisia.



Silloinkin jos uhria uskotaan, häntä neuvotaan antamaan anteeksi, painamaan asia

villaisella. Väärintekijää taas ei painosteta mihinkään, ei esimerkiksi eroamaan

luottamustehtävistä tms. poikkeuksena ehkä viime aikojen tapahtumien jälkeen

tapaukset, missä vääryys on myös kiistatta rikollinen teko (paino sanalla kiistatta).

Jos uhri nousee vaatimaan oikeutta, hän tekee luultavasti sosiaalisen itsemurhan
.

Lisäksi väärintekijä yhteisön johdon tuella saa uhrin tuntemaan, että jos hän jättää

yhteisön, häneltä menee taivaspaikka ja hän joutuu ikuiseen tuleen.



Jos haluat lapsellesi mahdollisuuden tällaiseen tulevaisuuteen, olet sydämellisesti

tervetullut "Jumalan valtakuntaan"!


Rauhaa, vanhurskautta ja iloa toivottaen

Rekrytointitoimikunta


lauantai 23. kesäkuuta 2012

Vetoomus SRK:n vuosikokousedustajille:

Toivon ja rukoilen, että te SRK:n vuosikokousedustajina puhuisitte kaikella taidollanne seuraavien asioiden puolesta, ja että jaksaisitte kaikin mahdollisin tavoin tukea niitä sisaria ja veljiä, jotka näitä asioita vuosikokouksessa ja sen ulkopuolella ajavat:

että SRK:n toiminnassa kirkkaimpana näkyisi Jumalan kunnia ja lähimmäisen rakkaus,

että SRK asettuisi aina ja kaikkialla sorretun puolelle, eikä puolustaisi sortajia,

että SRK ja sen edustajat eivät etsisi omaa etuaan,

että SRK ei iloitsisi vääryydestä vaan iloitsisi totuuden voittaessa,

että SRK ei asettuisi puolustamaan keskuudessaan suuressa arvossa pidettyjäkään väärintekijöitä ja sortajia niiden vähäisimpien kustannuksella, sillä eihän Jumalakaan tee eroa ihmisten välillä,

että SRK:n piirissä totuus, Jumalan kunnia, ja rakkaus sitä vähäisintäkin lähimmäistä kohtaan menisi aina yhteisön ja sen edustajien maineen edelle.

Miksi tämä kaikki on niin tärkeää?

Jumala sanoo, että lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (gal 5:14).

Ja toisaalla Jumala sanoo, että kaikki on turhaa, jos tämä tärkein katoaa:

"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.

Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.

Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi."

Toivon ja rukoilen, että jokainen kantaisi kortensa kekoon, ettei SRK suorasti eikä epäsuorasti vaatisi ketään poikkeamaan lähimmäisen rakkaudesta tai vaikenemaan vääryyksistä mistään syystä: Ei kuuliaisuudesta seurakunnalle, eikä yhteisen rakkauden tai omakohtaisen uskon varjelemisen varjolla. Tästä Luther on todennut viisaasti, että kirottu olkoon sellainen yhteinen rakkaus, jonka tähden on pantava Jumalan sana vaaralle alttiiksi.

Tiedän, ettei näiden asioiden puolesta toimiminen ole aina helppoa. En halua teitäkään kuormittaa vaatimuksilla, vaan antaa rohkaisua avaamaan suun ja nostamaan käden hyvän puolesta ja pahaa vastaan aina ja kaikkialla.



Yksi ihan tavallinen uskovainen

torstai 7. kesäkuuta 2012

Blogissa epähuomiossa olleen asetuksen vuoksi kirjoituksia ei ole päässyt anonyymisti kommentoimaan. Muutin asetuksia, joten nyt myös rekisteröimätön viestittäminen on mahdollista.

Laitimmaisen tuntoinen

maanantai 28. toukokuuta 2012

Lestadiolainen ehkäisykielto - erään äidin matka lain alta armon alle




Kasvoin isossa perheessä. Lapsuudenkokemukset ovat pääasiassa positiiviset – koin ison perheen rikkaudeksi, enkä joutunut kuormitetuksi suurella määrällä kotitöitä vanhempien opiskeluun
kannustavan ilmapiirin vuoksi. En muista äitini valittaneen, äiti oli nöyrä ja hurskas ja otti vastaan elämän sellaisena kuin se oli. Tosin vasta myöhemmin äitinikin pystyi jäsentämään ajatuksiaan ja
vanhemmuuden kokemuksiaan oikeisiin mittasuhteisiin.


Myönteisten lapsuudenkokemusten myötä halusin jonakin päivänä olla sellainen rakastava äiti, joka ottaisi kaikki annettavat lapset vastaan, joka rakastaisi heitä kaikkia, ja joka auttaisi lapsia kunnioittamaan toisiaan. Se tuntui niin jalolta ajatukselta, että sitä halusin, vaikka toki ammattiin kouluttautuminen ja työssä toimiminenkin oli minulle itsestään selvää.


Nuorena aikuisena minua loukkasi ajatus ehkäisystä. Miten joku saattoi olla haluamatta paljon lapsia? Herrahan tietää jokaisen jaksamisen - eikö se ole valtavan itsekästä, laskelmoida lasten määrää? Jumala on elämän ja kuoleman Herra, hän tietää minkä verran lapsia kullekin perheelle kuuluu. Yksinkertaista, kaunista.


Läheisteni perheellistyessä kuulin ensimmäisiä kertoja äidin väsymisen tunteesta. En osannut hyväksyä sitä, koska lähestyin asiaa omien positiivisten lapsuudenkokemusteni kautta. Läheiseni pitäisi vain ryhdistäytyä ja olla ahkerampi sekä vaatia puolisoltaan vähemmän - ajattelin että hän kyllä pystyisi jos haluaisi. Läheiseni valitti perheenäidin osaan liittyvää väsymystä – mutta minä en osannut tulkita väsymystä oikein eikä läheiseni väsymyksen tunne estänyt perheellistymisen eikä suurperheen haaveilua lainkaan. Niin vahvasti elin myönteisessä lapsuudenkokemuksessani sekä uskonnollisen taustayhteisön ajatusmaailmassa jossa Herra antaa myös terveyden ja jaksamisen.


Vihdoin perheellistyin. Sain ensimmäisen lapseni, ja rauhanyhdistyksen imetyshuoneella yhteenkuuluvuuden tunne yhteisööni tuntui voimakkaammalta kuin koskaan.


Ensimmäinen lapseni oli helppo. En tiennyt väsymisestä tai parisuhdeongelmista. Oli helppo luottaa Jumalan johdatukseen, olinhan saanut mitä halusin. Nuorena perheenä ryhdyimme oitis toteuttamaan tavoitteita, joiden puitteissa saisimme kasvavaa perhettäkin huollettua, muun muassa rakentamista työn ohessa sekä aikaista työhön paluuta äitiysvapaalta työhönpaluun ollessa vielä mahdollista.


Saimme lisää lapsia. Runsaiden arkisten tavoitteiden lisäksi elämäämme varjostivat lasten sairaudet ja koliikki, levon puute, alituinen kiire ja kodin sotkuisuus. Lisäksi huomasin että koin kotona huonommuuden tunnetta sillä koin että vahvuuteni olivat aivan muualla kuin kotitöissä - kaipasin ajatukselleni sijaa, tarvitsin työtäni voidakseni hyvin. Masennuin, uuvuin. Hakeuduin terveydenhuollon piiriin. Julkisesta terveydenhuollosta sain luvan masennukselleni ja uupumukselleni; ne olivat yksinkertaisesti merkkejä siitä etteivät terveyttä ylläpitävät peruselementit olleet kunnossa – en saanut riittävästi lepoa, liikuntaa, omaa aikaa, parisuhdeaikaa, saatika sitten koko perheen yhteistä aikaa. Olin elämäni suhteuttamisesta kiitollinen julkiselle terveydenhuollolle enkä tarvinnut terapiaa sillä tiesin mistä masennukseni johtui. Mutta sisälläni soi kaksi ääntä: kuuntele itseäsi ja henkistä terveyttäsi sekä omia vahvuuksiasi, ja toisaalta – kuuntele seurakuntaa ja usko terveytesi Herran huomaan, nöyrry osaasi ja opi äitiyteen. Mutta millä voin
luottaa Herran huolenpitoon kun olin nyt masentunut ja raskauden jälkeisen masennuksen uusimisen todennäköisyys oli hyvin korkea?


Halusin tehdä parhaani saavuttaakseni tasapainon oman terveyden ja haaveeni sekä uskoni välillä. Yritin sopeutua tehtävääni ja lääkittynä uskoinkin parempaan huomiseen. Päätin myös alentaa omaa rimaani ottamalla ulkopuolista apua vastaan. Uskoin oman äidiksi kehitykseni olevan elämän mittainen prosessi, jossa nyt kävisin sitä alkutaipaleen vaikeutta läpi. Sain kun sainkin pidettyä itseäni juuri siinä rajamailla että ajattelin jaksavani. En halunnut uusia masennusta, halusin olla terve. Sen lisäksi halusin uskoa. Elin toiveikaista vaihetta ehkäisykiellon läpikäymisen prosessissa.


Osana terveyden ylläpitämistä halusin ylittää hiljaisuuden raja-aitoja, etsiä aktiivisesti keinoja joilla jaksaisin. Uskoin, että paitsi omalla ajattelulla, myös vertaistukea hakemalla voisin löytää kokeneemmilta niitä eväitä joilla selviäisin kasvavan perheen kanssa.


Keskusteluissa tuli kuitenkin ilmi, että myös useat ystäväni olivat väsyneitä ja mahdollisesti myös lääkittyjä. Osa otti seuraavankin raskauden vastaan lääkityksen voimin. Osa oli jättänyt yhteisön. Oli myös surullisia lopputulemia avioliitoille. Oli sentään joitakin onnellisiakin. Vertaistukea löytyi – mutta ei sellaisia ratkaisuja joilla tietäisin jaksavani. Samassa väsymyksen tilassa olivat niin
koulutetut äidit jotka loivat uraa kuin ne, jotka omistautuivat täysin perheilleen eivätkä pitäneet itsellään perheen ulkopuolisia tavoitteita lainkaan. Ulkopuolinen apukin oli ollut hyvin vaihtelevasti toimivaa, konkreettiseen kodinhoitotyöhön ei aina saatu sitä apua mitä kasvavassa ja muutenkin työntäyteisessä elämässä akuutisti tarvittiin. Miten me jaksamme aina vain kasvavan työtaakan
ympäröimänä? Oliko lääkityskierre se tapa – eikö se ollut tarkoitettu eheyttämään jonka jälkeen voisi jatkaa ennallaan, ei jatkuvaan olotilan kohentamiseen? Oliko tämä todella Jumalan mielen mukaista?


Keskustelimme henkisten ongelmien lisäksi fyysisistä tuntemisista. Usein toistuvissa raskauksissa tuli esimerkiksi nivelongelmia kuten löysää selkää issiasvaivoineen, löysää polvea jolla ei voitukaan juosta. Lisäksi oli muita fyysisiä ongelmia, joita olisi pitänyt voida hoitaa. Viisauden hampaan poistot, suonikohjut sekä muut leikkaukset – ne piti suorittaa mahdollisimman pian lapsen syntymän jälkeen jotta voisi mahdollisimman pian varautua seuraavaan. Pitkäaikaisempaa hoitoa vaativat ja kosmeettiset ongelmat olivat vaakalaudalla – ne vaikeuttivat jo ajatusta epäitsekkäästä Herran tahdon toteuttamisesta. Kaikkien muiden tavoitteiden lisäksi nämäkin toimenpiteet piti siis
laskelmoida mahdollisten synnytysten mukaan. Ei ollut sitä auvoisaa vauva-aikaa, jolloin saa tuoksutella uutta tulokasta ja jättää kaikki muu tuonnemmas. Ei saanut myöskään olla se kaunis nainen joka saisi rauhan huoltaa itseään.


Opin pelkäämään raskauksia, mikä oli luonnollisesti omiaan vaikeuttamaan parisuhdetta. Oma suhtautumiseni lapsiin muuttui ristiriitaiseksi – ei siksi ettenkö olisi rakastanut heitä, vaan siksi
etten saanut rakastaa pelkästään heitä vaan minun piti peilata heidän kautta jaksamis- ja äidinrakkaus- suunnitelmaa myös mahdollisille tuleville lapsille. Heidän vuoksi minun pitäisi ennen pitkää luovuttaa työni ja luovuuteni, eikä omaa tai parisuhdeaikaa tulisi olemaan yhtään enempää. Kärsin näistä negatiivisista tunteista sillä halusin kuitenkin olla läsnä lapsilleni silloin kun he ovat pieniä. Lisäksi pelkäsin oman masentuneisuuden ja ristiriitaisuuden vaikuttavan lapsiin – ja liekö sillä ollutkin vaikutusta heikoimpana kautenamme syntyneeseen lapseemme joka on selvästi vaativin ja äitiriippuvaisin lapsistamme. Pohjimmiltaan olikin siis vain kyse siitä, etten halunnut enempää lapsia. Tiesin sen kyllä.

Koin sen mitä pyysin saada olla kokematta: masennuksen uusimisen. Se johti toiveikkuuden vaiheeni päättymiseen, enkä enää voinut uskoa lestadiolaiseen opetukseen ehkäisykiellosta. Käytyäni useamman vuoden kamppailua jaksamisesta ja raskaudenpelosta ja havaittuani masennuksen uusimisen olevan totta minun vauva-ajoilleni, huomasin etten voi lestadiolaiseen ehkäisykieltoon uskomalla toteuttaa uskoni tärkeintä käskyä, rakkauden kaksoiskäskyä. En voinut rakastaa sekä lähimmäisiäni niin kuin itseäni – minusta tuntui etten voi rakastaa oikein ketään. Olin heikko uskossani, olin hyvin syntinen niine tunteineni joita en henkisen pahoinvoinnin vuoksi millään pystynyt kontrolloimaan. Minussa ei näkyneet hengen hedelmät, joita olivat ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä” (Gal 5:22-23). Minulle tämä ei ollut oikein, omaatuntoani soimasi. Minusta alkoi tuntua, että saan lapsia lähinnä siksi että voisin kulkea uskovaisen nimellä, pitääkseni kulisseja yllä. Mutta millä pidän lapseni eheinä ja millä he haluavat pysyä uskomassa jos näkevät äidin kärsivän ja riitelevän alituisesti? Uskon piti luterilaisuuden mukaan tulla yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen kautta – oliko maksimaalinen lisääntyminen todella osa sitä?  Terveysongelmien myötä maksimaalisesta lisääntymisestä oli tullut minulle laki, autuuden ehto, lisä luterilaiseen armosta uskomiseen.


Olin ajautunut kriisiin lestadiolaisen opetuksen kanssa. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: käydä läpi ehkäisykiellon opetuksen perusteet, tai jättää uskominen kokonaan. Valitsin opetuksen perusteiden tutkimisen.

Perehdyin kaikkiin ehkäisykiellon ylläpitämiseen liittyviin Raamatunkohtiin. Perehdyin luterilaiseen seurakuntaoppiin sekä siihen, miten Lutheria oli perusteltu ehkäisykiellon puoltajana. Perehdyin ehkäisyyn liittyvään yhteiskunnalliseen historiaan. Kävin läpi Päivämies-lehdessä sekä muissa vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvissä julkaisuissa käytyihin ehkäisykeskusteluihin eri vuosikymmeninä.


Luterilainen seurakuntaoppi avasi minulle tien ehkäisykiellosta luopumiseen. Seurakunnalla ei ole oikeus lisätä evankeliumiin mitään ihmisen pelastumiseksi. Tämän ymmärtäminen oli mieleenpainuvin käännekohta uskonelämässäni, jossa suuntana oli nyt ihmisen muodostaman lain sijaan Jumalan armo. Raamatunkohtia läpi käydessäni mikään niistä ei antanut pohjaa ehkäisykiellolle. Useita niistä oli käytetty asiayhteyksistä irrotettuina. Päällimmäiseksi kenties oli
jäänyt ajatus Jumalasta elämän ja kuoleman Herrana – joka saisi toki siinä tehtävässä pysyä kolminaisuusopin jatkuvan luomistyön valossa, jossa käsittämäni mukaan ihmisen luomistyö alkaa munasolun ja siittiön hedelmöitymisestä. Lestadiolainen ehkäisykielto perustui minusta lähinnä terveyden hengellistämiseen ajatuksella ”Jumala ei anna enempää kuin jaksamme kantaa” sekä ”päivä kerrallaan”. Nämä ajatukset vaativat minulta yli-ihmillisiä taitoja ja olivat uhkia terveydelle sillä sen keskeisten osa-alueiden ylläpitämisen vastuuta siirrettiin näillä lauseilla itseltä Taivaan Isälle. Lisäksi ehkäisykiellon opetuksessa oli sekoitus kristillisen kirkon 1900-luvun alkuun saakka yltänyttä traditionaalista käsitystä jolla näennäisesti raamatullinen ehkäisykiellon perustelu
saatiin liitettyä ajatukseen Jumalan sanan muuttumattomuudesta. Opetuksessa oli lisäksi aika-ajoin pre-eksistenssiin viittaavaa ajatusta Jumalan ennalta tietämyksestä luomistyössään, joka kristinuskossa oli hylätty harhaoppina lopullisesti jo 500-luvulla jKr. Lutherin kirjoituksista oli myös poimittu osia, joiden asiayhteyksiä, Lutherin henkilötaustaa, ja senaikaista yhteiskuntaa sekä ehkäisyn yhteiskunnallista historiaa tarkastellessa en voinut pitää pätevinä perusteluina.


Lestadiolaiset neuvot tilanteessa selviämiseen olivat moninaiset, enkä niistä yhtäkään voinut hyväksyä. Muiden uskovaisten puoleen kääntymisen koin uhaksi ihmisen perusoikeuksiin kuuluvalle yksityisyydensuojalle. Terveydenhuollon puoleen kääntymisessä en nähnyt mitään kantavaa voimaa jos voidaan hoitaa vain oireita eikä syytä josta oireet tulevat. Ääritilanteissa ehkäisyn hyväksymisen terveydenhuollon suosittelemana koin painottuvan fyysisiin ongelmiin, vaikka henkiset, usein ulospäin vaietut ongelmat tuntuivat olevan huomattavasti yleisempiä ja kriittisempiä perheen hyvinvoinnin kannalta. Päivämies-lehdessä käytettiin tilanteen yksinkertaistamista tuomalla selviytymistarinoita sekä leimaamalla ehkäisyä käyttävät itsekkäiksi, mikä loukkasi minua syvästi. En pystynyt niihin yhtymään, sillä minun tilanteessanikin oli täysin kyse omasta sekä perheeni eheydestä.


Useamman vuoden prosessini johti siihen, että valitsin lain suurimman käskyn, Jumalan, lähimmäiseni ja itseni rakastamisen. Lestadiolaisesta seurakuntaopista sekä ehkäisykiellosta sen sijaan luovuin. Nyt koen aitoa iloa uskostani, sellaista jota en voinut kokea jouduttuani ehkäisykiellon vuoksi lestadiolaisen opetuksen kanssa ristiriitaan. Usko kantaa minua elämässäni, se pitää minut vapaana armolapsena ja saa ajattelemaan että Jumalan valtakunta todella on ”rauhaa, rakkautta ja iloa Pyhässä Hengessä”.


Ehkäisykiellosta sekä lestadiolaisesta seurakuntaopista luopumisen myötä olen saanut aloittaa psykofyysisen palautumisen ja eheytymisen pitkän taipaleen. Kykenen välittämään aidosti näistä jo luoduista lapsistani, sillä saan jatkossa keskittyä heihin ilman pelkoa itseni jatkuvasta ylittämisestä. Saan olla itseni äitinä, naisena, omana persoonanani, mieheni puolisona. Uskallan elää elämääni uskovaisena kristittynä ja olla kaikesta läpi käymästäni kiitollinen.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Uupuneelle ja epäonnistuneelle äidille!


Koetko, että olet epäonnistunut - äitinä, vaimona, ihmisenä ja uskovaisena? Eikö sinulla riittänyt voimia tulla suurperheen äidiksi? Alkoivatko voimat olla vähissä jo esikoisen kohdalla, ja toisen lapsen syntyessä et jaksanut enää edes sängystä nousta? Kasvoiko pyykkivuori, ja heti viereen kakkavaippojen kasa? Oliko kotona kaikki rempallaan, niin että huusholli huusi kadulle asti: "Täällä asuu väsynyt äiti!"

Puhumattakaan kaikesta muusta: Et ikinä väitellyt tohtoriksi. Et edes maisteriksi kelvannut. Ei. Vuosia yritit ylioppilaaksi aikuislukion iltakursseilla, mutta ei siitäkään mitään valmista tullut. Sukulaisten kysymykset lakkiaisista saivat sinut yhtä aikaa raivon ja ahdistuksen valtaan.

Nyt et jaksa astua ulos ovesta ja kohdata maailman vaatimuksia, kun kotonakin vaatimusta on liiaksi asti, puhumattakaan että lähtisit maailmaa parantamaan kaiken maailman valtuustoihin, neuvostoihin ja lautakuntiin. Naisten lehdet eivät sinusta kiinnostu, yhtä vähän kun sinä kiinnostut niiden supersankaritarinoista, jotka saavat sappinesteen nousemaan uupuneen äidin suuhun. Kunniamitaleista ja presidentin kunnianosoituksista on turha haaveilla. Peilistä tuijottaa sen näköinen väsynyt punasilmäinen reppana että ovimiehet varmaan toimittaisivat pressanlinnan ovelta putkaan.

Haluat rakastaa lapsiasi ja puolisoasi, mutta siihenkään ei ole voimaa. Sydämesi meinaa hajota, kun näet heidänkin kärsivän surkeudestasi. Silti ainoat äänet, joita saat heille sanottua, ovat kimeät tiuskaisut ja karjutut kiroukset. Ainoa mikä sinut ajaa tekemään yhtään mitään, on huostaanoton pelko. Yrität hypätä pois suosta mutta joka hypyllä putoat vielä syvemmälle.

Olet niin uupunut että et edes jaksa huutaa apua. Toivot, että jos Jumalalle saisi antaa yhden toiveen, se olisi: "Ota minut jo pois". Mutta et jaksa enää rukoilla. Miksi rukoilla Jumalaa, joka ei tähän päivään mennessäkään ole auttanut? Onko häntä edes olemassa? Ja jos onkin, niin auttaako hän näin surkeita, eihän tässä jaksa alkuunkaan täyttää hänen vaatimuksiaan. Ja niitä vaatimuksia kuuluu olevan paljon: lasten kasvattaminen, lisääntyminen aina neljänteenkymmenenteenseitsemänteen ikävuoteen saakka, ja vielä viimeisenä naulana arkkuun kaikkien maailman lähimmäisten rakastaminen itsensä lailla. 

Hyvä Jumala? Katin kontit. Hullu ja sadistinen tyranni ja tuomarihan se on. Ja nyt pitäisi vielä siltä huutaa apua. Rukoilla kiduttajaa. Eikä kelvata siltikään.

Älä huoli, vaan ole turvassa. Juuri siksi Jumala antoi Kristuksen kuolla, että sinut armahdetaan. Kristus teki kaiken, siksi Jumala ei enää katso sinun tekojasi vaan Kristuksen tekoja. Sinä kelpaat, mitä ikinä teetkin, tai olet tekemättä. Jumalalle olet täydellinen uskovainen. Jumala rakastaa sinua ilman ainuttakaan ehtoa! Oikeasti!

Perheesikin rakastaa sinua, maailman parasta äitiä. Toisin kuin vaativa maailma, he näkevät väsymyksestä punoittavien silmiesi taakse, he näkevät että rakastat heitä, että kaikesta huolimatta olet ainakin antanut kaikkesi.


Tärkeintä ei ole usko, vaan halu uskoa. Tärkeintä ei ole jaksaako kantaa toisen kuormia, vaan haluaako kantaa. Olet päiväsi ansainnut: Hyvää äitienpäivää!


Rakkain terveisin,

nuori vanhoillislestadiolainen perheenisä.