Tiedämmekö lopullisen totuuden?

Viime aikojen vilkkaassa keskustelussa moni on todennut, että emme

voi ottaa asioihin kantaa edes mielessämme, kun emme tiedä asiasta

kaikkea eli ns. lopullista totuutta tai ainakaan emme tunne uutisoinnin

kohteena olevia tapahtumia riittävän syvällisesti. Johtopäätöksenä

tästä on ollut monen, vaikka ei lähellekään kaikkien kohdalla, se että

ei ole syytä uskoa lehtikirjoittelun olevan totuuteen perustuvaa. En

väitä, että tämä lähestymistapa olisi vallitseva vanhoillislestadiolaisten

keskuudessa, sillä paljon olen nähnyt tyrmistymistä, vääryyksien

tuomitsemista ja vastaavaakin. Mutta tuota ensin kuvaamaani

kieltämistä tai tietämättömyyden vannomista esiintyy myös yhtä lailla.

Ymmärrän haluttomuutta muodostaa kantaa asiaan, joka liittyy hyvin

läheisesti yhteisöön, joka on vahva osa koko omaa elämää ja

identiteettiä, ja joka vahvasti liittyy myös omaan uskoon, onhan

kysymyksessä uskonyhteisö.

Asiaan kuitenkin kannattaa yrittää suhtautua kuin mihin tahansa

vastaavaan asiaan rauhanyhdistyksen ulkopuolella. On hyvä muistaa,

että emme tiedä sitä lopullista totuutta mistään asiasta: emme siitä

kiertääkö maapallo aurinkoa, emme sitä aloittiko talvisodan Suomi vai

Neuvostoliitto, emme sitä onko lastasi kiusattu koulussa kun hän tulee

itkien ja mustelmilla kotiin, emme sitä olivatko toisen maailmansodan

aloittajia natsit vai juutalaiset (natsit syyttivät siitä vakavissaan

juutalaisia), emme sitä onko Syyriassa tehty ihmisoikeusloukkauksia,

emmekä sitä onko naapurin lasten huostaanotto aiheeton vai

aiheellinen.

Ei ole asiaa, josta tietäisimme kaiken, lopulliseen totuuteen asti.

Kuitenkin meidän on asiasta jos toisestakin kyettävä muodostamaan

mielipide tämän enemmän tai vähemmän puutteellisen tiedon valossa.

Paras keino oikean käsityksen saamiseksi on ottaa selvää ja etsiä

tietoa. Nyt otsikoissa olevista asioista olen itse päätynyt ottamaan

selvää keskustelemalla hyvin erilaisissa asemissa olevien ja hyvin

erilaisia mielipiteitä omaavien ihmisten kanssa.

Hyvä lähtökohta on se, että pyrkii kuuntelemaan aluksi kaikkia, ja

arvioi kunkin näkemyksiä perustelujen ja todisteiden painavuuden

perusteella, eikä sen perusteella kuinka miellyttävä tai epämiellyttävä

tuo näkemys on meille itsellemme. Luonnollista on tietenkin, että

keskustelujen kuluessa saattaa huomata jonkun ihmisen tiedot

luotettavimmiksi kuin toisen. Tässäkin on kuitenkin tärkeä yrittää olla

objektiivinen. Asemasta riippumatta ihmiset voivat olla joko

vilpittömiä tai vilpillisiä.

Nyt uutisissa olevista asioista on olemassa paljon tietoa yhdellä jos

toisellakin. Helsingin Sanomien juttu SRK:n johdon toimista oli

pysäyttävä. Juttu oli mielestäni perusteellinen ja uskottava, senkin

perusteella mitä olen aiemmin kuullut ja lukenut noista tapahtumista

eri osapuolilta, myös SRK:n johtokunnan edustajilta. En ole saanut

syytä uskoa, että asiat olisivat toisin kuin jutussa kerrottiin.

Asianomaiset olivat kaikki saaneet sanoa näkemyksensä. Ja saavat

edelleen tuoda julki eriävät mielipiteensä. Uskon niitä, jos eriäville

mielipiteille esitetään uskottavat perustelut.

Oli miten oli, ikinä emme löydä lopullista totuutta. Silti johtopäätökset

on jossain vaiheessa vedettävä. Ja toisaalta johtopäätöksiä on oltava

valmis muuttamaan, jos alkaa syystä tai toisesta näyttää, että

alkuperäiset johtopäätökset olivat virheellisiä.

Tämän nykyisen tiedon valossa kenenkään ei pidä mielestäni enää

vedota tietämättömyyteen. Tietämättömyydeen vetoaminen ei

mielestäni ole aitoa tietämättömyyttä vaan puhdasta torjuntaa, halua

olla tietämättä: ei haluta hyväksyä asioita niin kuin ne mitä

ilmeisemmin ovat, vaikka ei ole perusteita uskoa toisin.

Silmien sulkeminen todellisuudelta ei tee maailmasta eikä omasta

elämästäkään parempaa. On aika aukaista silmät.

Uskovainen

Ei nyt hyökätä meitä vastaan

Eilen aamulla luin Helsingin sanomista ikävän uutisen.

Herätysliikkeemme johtaja oli toiminut väärin, toistuvasti, liikkeen

muita jäseniä kohtaan (ei mediaa, maailmaa tai muita "ulkoisia

vihollisia" kohtaan, vaan oman liikkeen uskovaisia jäseniä kohtaan).

Aiheesta asia nostettiin esille ja häntä kritisoitiin. 

Illalla istuin kuuntelemaan seurapuheen. Olisin toivonut, että jos siinä 

viitattaisiin

näihin tapahtumiin tai uutiseen niin viesti olisi, että kaikkia ihmisiä,

puheenjohtajaakin pitää kehottaa toimimaan oikein ja korjaamaan

vääryytensä seuraukset. Näin minä ajattelen Raamatun opettavan.

Toisin kävi. Seurapuhuja ei paheksunut puheenjohtajaa vaan hän

paheksui sitä kuinka maailma ja media hyökkäävät "meitä vastaan", ja

erityisesti seurakunnan valitsemia paimenia vastaan, ja kuinka emme

saisi kaivella toisten syntejä, emmekä itse langeta esimerkiksi

sellaiseen syntiin kuin "arvosteleva mieli". Minulle tuli paha mieli. 

Kun

puheenjohtaja kohtelee väärin liikkeemme jäseniä, toisia uskovaisia

veljiä ja sisaria, niin eihän puheenjohtajan arvostelu ole hyökkäys

meitä vanhoillislestadiolaisia kohtaan. En minä kokenut, että Hesari

olisi hyökännyt minua vastaan. Pikemmin koin, että puheenjohtajan

oma toiminta on ollut hyökkäys ns. rivivanhoillislestadiolaisia kohtaan.

Lehdessä taas käytiin puheenjohtajaa ja muuta väärin toiminutta

johtoporukkaa vastaan, aivan aiheesta, ja samalla puhuttiin

puheenjohtajan uhreiksi joutuneiden vanhoillislestadiolaisten

puolesta. Miksi puhuja ei tulkinnut tätä artikkelia puolustuksena

"meidän" puolesta, vaan hyökkäyksenä "meitä" kohtaan? Miksi

puheenjohtajan vääryyksien aikaan saama tuomio sälytetään liikkeen

rivijäsenten harteille puhujan toimesta? 

Samassa puheessa

puheenjohtajan ja muiden luottamushenkilöiden arvostelu nimettiin

taas kerran synniksi nimeltä "arvosteleva mieli". Näin ollen

puheenjohtajan uhriksi joutunut onkin tällä retoriikalla käännetty

arvostelevan mielen syntiin syyllistyneeksi rikolliseksi. Uhri on jätetty

yksin ympyrään sielunvihollisen aisapariksi, kun taas toinen,

vääryyksiin syyllistyneen puheenjohtajan hallitsema ympyrä on

nimetty "Jumalan lasten joukoksi" ja puhuja on ottanut Jumalan ja

"meidät" tämän puheenjohtajan ihmiskilviksi. Hän oli sitä mieltä, että

puheenjohtajan arvostelu on hyökkäys kaikkia vanhoillislestadiolaisia

uskovia kohtaan. Kuka jää tässä retoriikassa uhrin tueksi? Ei kukaan.

Kuulin, että kuulemani puhe ei ollut ainoa laatuaan, vaan että

muuallakin Suomessa puhujat ovat sunnuntaina sanoittaneet

ajatuksiaan samankaltaisesti, näin myös eräs SRK:n johtokunnan jäsen

Helsingisssä puhuessaan. 

Minusta näyttää, että Hesari toimii paljon

paremmin Jeesuksen opetusten mukaisesti kuin liikkeemme puhujat.

Lehti antaa heikoille äänen ja ajaa avoimuutta ja totuuden voittoa,

puhujat näyttävät vastustavan sitä kynsin hampain. Miten se näin voi

olla? 

Johanna Hurtig totesi tutkimuksessaan erittäin osuvasti, että

vanhoillislestadiolaisuus tuomitsee kyllä vääryydet yleisellä tasolla,

mutta valitettavan usein konkreettisissa tapauksissa yhteisö kääntyy

uhria vastaan väärintekijän puolelle, ja yrittää omia vielä Jumalankin

itselleen. Ei kai taas käy niin?

Uskovainen