keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Tiedämmekö lopullisen totuuden?




Viime aikojen vilkkaassa keskustelussa moni on todennut, että emme


voi ottaa asioihin kantaa edes mielessämme, kun emme tiedä asiasta



kaikkea eli ns. lopullista totuutta tai ainakaan emme tunne uutisoinnin



kohteena olevia tapahtumia riittävän syvällisesti. Johtopäätöksenä



tästä on ollut monen, vaikka ei lähellekään kaikkien kohdalla, se että



ei ole syytä uskoa lehtikirjoittelun olevan totuuteen perustuvaa. En



väitä, että tämä lähestymistapa olisi vallitseva vanhoillislestadiolaisten



keskuudessa, sillä paljon olen nähnyt tyrmistymistä, vääryyksien



tuomitsemista ja vastaavaakin. Mutta tuota ensin kuvaamaani



kieltämistä tai tietämättömyyden vannomista esiintyy myös yhtä lailla.





Ymmärrän haluttomuutta muodostaa kantaa asiaan, joka liittyy hyvin


läheisesti yhteisöön, joka on vahva osa koko omaa elämää ja


identiteettiä, ja joka vahvasti liittyy myös omaan uskoon, onhan


kysymyksessä uskonyhteisö.





Asiaan kuitenkin kannattaa yrittää suhtautua kuin mihin tahansa



vastaavaan asiaan rauhanyhdistyksen ulkopuolella. On hyvä muistaa,



että emme tiedä sitä lopullista totuutta mistään asiasta: emme siitä



kiertääkö maapallo aurinkoa, emme sitä aloittiko talvisodan Suomi vai



Neuvostoliitto, emme sitä onko lastasi kiusattu koulussa kun hän tulee



itkien ja mustelmilla kotiin, emme sitä olivatko toisen maailmansodan



aloittajia natsit vai juutalaiset (natsit syyttivät siitä vakavissaan



juutalaisia), emme sitä onko Syyriassa tehty ihmisoikeusloukkauksia,



emmekä sitä onko naapurin lasten huostaanotto aiheeton vai



aiheellinen.





Ei ole asiaa, josta tietäisimme kaiken, lopulliseen totuuteen asti.



Kuitenkin meidän on asiasta jos toisestakin kyettävä muodostamaan



mielipide tämän enemmän tai vähemmän puutteellisen tiedon valossa.



Paras keino oikean käsityksen saamiseksi on ottaa selvää ja etsiä



tietoa. Nyt otsikoissa olevista asioista olen itse päätynyt ottamaan



selvää keskustelemalla hyvin erilaisissa asemissa olevien ja hyvin



erilaisia mielipiteitä omaavien ihmisten kanssa.






Hyvä lähtökohta on se, että pyrkii kuuntelemaan aluksi kaikkia, ja



arvioi kunkin näkemyksiä perustelujen ja todisteiden painavuuden



perusteella, eikä sen perusteella kuinka miellyttävä tai epämiellyttävä



tuo näkemys on meille itsellemme. Luonnollista on tietenkin, että



keskustelujen kuluessa saattaa huomata jonkun ihmisen tiedot



luotettavimmiksi kuin toisen. Tässäkin on kuitenkin tärkeä yrittää olla



objektiivinen. Asemasta riippumatta ihmiset voivat olla joko



vilpittömiä tai vilpillisiä.





Nyt uutisissa olevista asioista on olemassa paljon tietoa yhdellä jos



toisellakin. Helsingin Sanomien juttu SRK:n johdon toimista oli



pysäyttävä. Juttu oli mielestäni perusteellinen ja uskottava, senkin



perusteella mitä olen aiemmin kuullut ja lukenut noista tapahtumista



eri osapuolilta, myös SRK:n johtokunnan edustajilta. En ole saanut



syytä uskoa, että asiat olisivat toisin kuin jutussa kerrottiin.



Asianomaiset olivat kaikki saaneet sanoa näkemyksensä. Ja saavat



edelleen tuoda julki eriävät mielipiteensä. Uskon niitä, jos eriäville



mielipiteille esitetään uskottavat perustelut.





Oli miten oli, ikinä emme löydä lopullista totuutta. Silti johtopäätökset



on jossain vaiheessa vedettävä. Ja toisaalta johtopäätöksiä on oltava



valmis muuttamaan, jos alkaa syystä tai toisesta näyttää, että



alkuperäiset johtopäätökset olivat virheellisiä.






Tämän nykyisen tiedon valossa kenenkään ei pidä mielestäni enää



vedota tietämättömyyteen. Tietämättömyydeen vetoaminen ei



mielestäni ole aitoa tietämättömyyttä vaan puhdasta torjuntaa, halua



olla tietämättä: ei haluta hyväksyä asioita niin kuin ne mitä



ilmeisemmin ovat, vaikka ei ole perusteita uskoa toisin.





Silmien sulkeminen todellisuudelta ei tee maailmasta eikä omasta



elämästäkään parempaa. On aika aukaista silmät.





Uskovainen

maanantai 6. tammikuuta 2014

Ei nyt hyökätä meitä vastaan




Eilen aamulla luin Helsingin sanomista ikävän uutisen.


Herätysliikkeemme johtaja oli toiminut väärin, toistuvasti, liikkeen


muita jäseniä kohtaan (ei mediaa, maailmaa tai muita "ulkoisia


vihollisia" kohtaan, vaan oman liikkeen uskovaisia jäseniä kohtaan).


Aiheesta asia nostettiin esille ja häntä kritisoitiin. 



Illalla istuin kuuntelemaan seurapuheen. Olisin toivonut, että jos siinä 


viitattaisiin


näihin tapahtumiin tai uutiseen niin viesti olisi, että kaikkia ihmisiä,


puheenjohtajaakin pitää kehottaa toimimaan oikein ja korjaamaan


vääryytensä seuraukset. Näin minä ajattelen Raamatun opettavan.



Toisin kävi. Seurapuhuja ei paheksunut puheenjohtajaa vaan hän


paheksui sitä kuinka maailma ja media hyökkäävät "meitä vastaan", ja


erityisesti seurakunnan valitsemia paimenia vastaan, ja kuinka emme


saisi kaivella toisten syntejä, emmekä itse langeta esimerkiksi


sellaiseen syntiin kuin "arvosteleva mieli". Minulle tuli paha mieli. 




Kun


puheenjohtaja kohtelee väärin liikkeemme jäseniä, toisia uskovaisia


veljiä ja sisaria, niin eihän puheenjohtajan arvostelu ole hyökkäys


meitä vanhoillislestadiolaisia kohtaan. En minä kokenut, että Hesari


olisi hyökännyt minua vastaan. Pikemmin koin, että puheenjohtajan


oma toiminta on ollut hyökkäys ns. rivivanhoillislestadiolaisia kohtaan.


Lehdessä taas käytiin puheenjohtajaa ja muuta väärin toiminutta


johtoporukkaa vastaan, aivan aiheesta, ja samalla puhuttiin


puheenjohtajan uhreiksi joutuneiden vanhoillislestadiolaisten


puolesta. Miksi puhuja ei tulkinnut tätä artikkelia puolustuksena


"meidän" puolesta, vaan hyökkäyksenä "meitä" kohtaan? Miksi


puheenjohtajan vääryyksien aikaan saama tuomio sälytetään liikkeen


rivijäsenten harteille puhujan toimesta? 




Samassa puheessa


puheenjohtajan ja muiden luottamushenkilöiden arvostelu nimettiin


taas kerran synniksi nimeltä "arvosteleva mieli". Näin ollen


puheenjohtajan uhriksi joutunut onkin tällä retoriikalla käännetty


arvostelevan mielen syntiin syyllistyneeksi rikolliseksi. Uhri on jätetty


yksin ympyrään sielunvihollisen aisapariksi, kun taas toinen,


vääryyksiin syyllistyneen puheenjohtajan hallitsema ympyrä on


nimetty "Jumalan lasten joukoksi" ja puhuja on ottanut Jumalan ja


"meidät" tämän puheenjohtajan ihmiskilviksi. Hän oli sitä mieltä, että


puheenjohtajan arvostelu on hyökkäys kaikkia vanhoillislestadiolaisia


uskovia kohtaan. Kuka jää tässä retoriikassa uhrin tueksi? Ei kukaan.





Kuulin, että kuulemani puhe ei ollut ainoa laatuaan, vaan että


muuallakin Suomessa puhujat ovat sunnuntaina sanoittaneet


ajatuksiaan samankaltaisesti, näin myös eräs SRK:n johtokunnan jäsen


Helsingisssä puhuessaan. 




Minusta näyttää, että Hesari toimii paljon


paremmin Jeesuksen opetusten mukaisesti kuin liikkeemme puhujat.


Lehti antaa heikoille äänen ja ajaa avoimuutta ja totuuden voittoa,


puhujat näyttävät vastustavan sitä kynsin hampain. Miten se näin voi


olla? 




Johanna Hurtig totesi tutkimuksessaan erittäin osuvasti, että


vanhoillislestadiolaisuus tuomitsee kyllä vääryydet yleisellä tasolla,


mutta valitettavan usein konkreettisissa tapauksissa yhteisö kääntyy


uhria vastaan väärintekijän puolelle, ja yrittää omia vielä Jumalankin


itselleen. Ei kai taas käy niin?






Uskovainen