Vapaus
uskoa ja olla uskomatta
George
Orwellin kirja "1984", fiktiivinen romaani joka kuvaa
elämää
totalitaristisessa
yhteiskunnassa, on järisyttävää luettavaa
vanhoillislestadiolaisessa
Jumalan valtakunnassa kasvaneelle. En
yritä
väittää että lestadiolaisuus olisi totalitarinen järjestelmä,
enkä
edes
väitä, että se on ns. "orwellilainen" järjestelmä,
nykyäänhän
tuota
termiä käytetään holtittomasti moittimaan lähes jokaista, joka
vahtii
tai vaatii yhtään mitään. Vanhoillislestadiolaisuus eroaa
totalitaarisesta
valtiosta esimerkiksi siinä, että totalitaarisessa
valtiossa
toisinajattelijoita tapetaan ja vangitaan,
lestadiolaisuudessa
ei. Toki toisen hengellinen nujertaminen ja
tuomitseminen
iankaikkiseen kuolemaan (kyllä sitä tehdään,
ihmisen
toimesta vaikkakin Jumalan nimissä) ei ole väheksyttävää
sekään,
mutta on se silti lievempää. Vanhoillislestadiolaisuudesta
on
myös helpompi loikata kuin totalitaarisesta valtiosta, eikä
uskonnollisen
muurin ylittäjiä ammuta. Vaikkakin sosiaaliset siteet ja
niiden
katkeamisen uhka muodostavat monille lestadiolaisillekin
Berliinin
muurin, joka on vaikea ylittää. Mutta silti kirjan kuvauksissa
on
välillä kohtia, jotka ovat selkäpiitä karmivan tuttuja, joiden
lukeminen
saa kylmät väreet kulkemaan läpi kehon. Ajatukset
tuntuvat
niin tutuilta, vaikka ne on kirjoittanut vuonna 1949
brittiläinen
kirjailija, joka ei varmasti eläissään kuullut sanaakaan
meidän
Jumalanvaltakunnastamme, ja joka kirjassaan ei yritä
kuvata
uskonnollista yhteisöä vaan ateistista totalitaristista
yhteiskuntaa.
"Hypnoottinen
katse porautui häneen. Tuntui kuin jokin valtava
voima
painaisi häntä - tunkeutuisi hänen kallonsa läpi, takoisi hänen
aivoijaan,
säikyttäisi hänet luopumaan käsityksistään, saisi hänet
melkein
kieltämään aistiensa todistusvoiman. Lopulta puolue
julistaisi
että kaksi ynnä kaksi on viisi, ja se olisi pakko uskoa. Niin
he
vääjäämättä ennen pitkää väittäisivätkin: heidan
asemassaan
logiikka
vaati sitä. Eikä puolueen filosofia epäsuorasti kiistänyt vain
kokemuksen
pätevyyttä, vaan itse ulkoisen todellisuuden
olemassaolon.
Terve järki oli harhaoppien harhaoppi. Eikä
pelottavinta
ollut se että ihminen voitiin tappaa koska hän ajatteli
toisin,
vaan se että puolue saattoi olla oikeassa. Sillä mistä me
lopulta
tiedämme, että kaksi ynnä kaksi on neljä? Tai että
painovoima
vaikuttaa? Tai että menneisyyttä ei käy muuttaminen?
Jos
sekä menneisyys että ulkomaailma ovat olemassa vain
ajatuksissa,
ja jos ajatuksetkin ovat ohjattavissa - entä sitten? Ei!
Hän
tunsi äkkiä rohkaistuvansa. O'Brienin kasvot olivat ilman selvää
ajatusyhteyttä
juolahtaneet hänen mieleensä. Hän tiesi entistä
varmemmin,
että O'Brien oli hänen puolellaan. Hän kirjoitti
päiväkirjaa
O'Brienia varten - O'Brienille: se oli kuin loputon kirje,
jota
kukaan ei milloinkaan lukisi mutta joka sai leimansa siitä, että
se
oli osoitettu tietylle henkilölle. Puolue vaati ihmistä hylkäämään
omien
silmiensä ja korviensa todistuksen. Se oli sen viimeinen ja
tärkein
määräys. Winston masentui ajatellessaan sitä valtavaa
voimaa,
joka oli taisteluvalmiina häntä vastassa, ajatellessaan
miten
helposti jokainen puolueintellektuelli päihittäisi hänet
väittelyssä
hiuksenhienoin argumentein joita hän ei ymmärtäisi,
puhumattakaan
että pystyisi niihin vastaamaan. Ja kuitenkin hän oli
oikeassa!
He olivat väärässä ja hän oli oikeassa. Sitä mikä oli
päivänselvää,
hullua ja totta oli puolustettava. Truismit ovat tosia,
siitä
oli pidettävä lujasti kiinni! Maapallo on olemassa, sen lait eivät
muutu.
Kivi on kovaa, vesi märkää, esineet ilman tukea putoavat
kohti
maan keskipistettä. Tuntien puhuvansa O'Brienille ja
esittävänsä
samalla tärkeän aksiooman hän kirjoitti: 'Vapaus on
vapautta
sanoa että kaksi ynnä kaksi on neljä. Jos se myönnetään,
kaikki
muu seuraa mukana.'"
Vanhoillislestadiolaisuudessa
on usein niin, että ihmiset joko ovat
niin
"ainoan oikean opin" opettamia, etteivät huomaa sen usein
olevan
tyhjää ja harhaa, tai sitten he kieltäytyvät näkemästä sen
tyhjyyttä.
Tämä on jossain määrin hätkähdyttävän samankaltainen
tilanne
kuin Orwellin Englannissa: "Jollei katsonut ympärilleen,
Winston
ajatteli, saattoi helposti uskoa että ulkonäkötyyppi, jonka
puolue
oli asettanut ihanteeksi, oli todella olemassa ja peräti
hallitseva
- että nuorukaiset olivat pitkiä ja jänteviä ja neidot
korkeapovisia,
vaaleita, elinvoimaisia, ruskettuneita ja huolettomia.
Tosiasiassa
suurin osa asukkaista oli, sikäli kuin hän pystyi
näkemään,
lyhyitä, tummia ja rumannäköisiä."
Vanhoillislestadiolaisuudessa
ei ole erikoisia ulkonäköihanteita,
mutta
tuo samanlainen suhtautuminen on meillä voimassa moniin
muihin
asioihin. "Totuus" kestää vai, jollei satu katsomaan
ympärilledn.
Jos taas joku meistä sattuu katsomaan ympärilleen ja
huomaamaan
totuuden olevan virallisen opetuksen vastainen, niin
hän
ei ainakaan julkisesti myönnä sitä. Voi hurjimmillaan käydä
niin,
että
seurasalissa jokainen yksilö on todellisuudessa eri mieltä sen
miehen
kanssa, joka seurakuntapäivillä julistaa, että "näin
seurakunta
on yksimielisesti todennut", mutta kukaan ei sano sitä
ääneen,
ja näin kaikki luulevat olevansa yksin eri mieltä kuin muu
seurakunta.
Yksimielisyyden illuusio säilytetään. Se on "puolueelle"
tärkeää.
Älä
sisar tai veli enää tukahduta sydäntäsi silloin, kun se
huutaa,
että tuo mitä seurakunnan tai Jumalan nimissä tehdään on
väärin.
Älä tukahduta järkeäsi silloin, kun se huutaa, että tuo mitä
Jumalan
nimissä ja hänen arvovallallaan yritetään sinulle syöttää,
on
valetta. Usko sydäntäsi ja järkeäsi kun sinua yritetään
höynäyttää
sanomalla "Älä järkeile!" tai "Ota järki vangiksi,
nämä
uskon
asiat eivät aukene järjelle!" tai "Uskomiseen se jää."
tai "Pidä
vain
henkilökohtainen usko äläkä välitä muusta." tai "Muista,
että
omatuntosi
voi erehtyä, mutta Jumalan seurakunta ei erehdy." Pidä
pintasi.
Sinä olet oikeassa ja he väärässä. Muista, että vapaus on
vapautta
sanoa että kaksi ynnä kaksi on neljä. Jos se myönnetään,
kaikki
muu seuraa mukana.
Kristitty